Chapter XVIII - Purppura Porttien Tir’in’tiral pt. 2 – Varjojen Polut

Mustaa taivasta vasten suorina kurottuvat Sildeyuirin valkoiset puut tervehtivät urhojamme, jotka väsyneinä Viarmantriul Kamalaa vastaan käydystä taistelusta olivat jälleen siirtyneet ulottuvuudesta toiseen. Tuon puolitason tähdetön ja musta yö huokui pahaa tahtoa tyystin toisella tavalla kuin silloin kauan sitten kun urhomme viimeksi kävivät tähtihaltiain luona. Korkealla aavemaisten puiden yläpuolella sankarimme näkivät ilmassa leijuvan, maasta nostetun tornin jonka ympärillä kaartelivat suuret rauniokivet.

Onnekseen he olivat tyrmänneet yhtäkkisellä portaalillaan punaisen velhon Sask Zaximin ja tämän aisaparin, jotka olivat olleet tutkimassa kivikehää, jolle urhomme materialisoituivat. Yskien velho Zaxim kertoi tietonsa kunnes menehtyi tapaturmaisesti Szaroksen uuteen taikasauvaan. Punaisen velhon sanoja uskoen, urhomme lähtivät etenemään kohti taivaalla leijuvaa Yön Tornia, Hämäräherran linnaketta.

Musta Mato

Matka pimeyden valtaamassa taikametsässä oli jännittävä, harhailevien haltiavainajien tuijottaessa tyhjillä silmillään urhojamme kaikkialta. Lisäksi metsässä liikkui olentoja, joiden välitöntä läsnäoloa sankarimme tahtoivat vaistomaisesti välttää. Sattumalta he harhailivat suuren puun juurakkoon, jonne vanhaan varjolukin koloon oli piiloutunut kaksi vielä hengissä olevaa tähtihaltiaa. He olivat sisarukset Nidor ja Giriel. Lasten kertoessa koskettavan surullista tarinaansa, metsän hirviö, jota lapset olivat viikkoja pakoilleet vihdoin löysi heidät. Lasten kirkuessa Mustan Madon hyökkäävän, suuri lonkero kurotti juurakon alle, riistäen Avelen mukaansa. Muiden päästessä lasten kolosta ulos taistelemaan, oli Avele jo päässyt turvaan näppärällä taikuudellaan. Mato oli mieletön, mutta urhojemme miekat olivat haponkestävät. Toista oli haltialasten laita, sillä Musta Mato oksensi vatsastaan syövyttävää sappeaan kaikkialle.

Lopulta Hämäräherran lemmikki oli silvottu, ja urhomme jatkoivat matkaansa, vaalien haltialasten muistoa ottamalla näiden taikaviitan muistoesineeksi. Mutta uhka ei ollut ohi, sillä sankarimme havaitsivat kaukana puiden väleissä Yönratsastajia, Hämäräherran kirottuja kätyreitä.

Levättyään hetken, sankarimme jatkoivat matkaansa. Szaroksen entropinen vamma oireili Sildeyuirin mustuudessa, joka unohtui punaisen taikakiekon leijuessa urhojemme ylitse. Jahti oli alkanut, sillä kiekko saattaisi olla tapa päästä ylös Hämäräherran Torniin. Määrätietoinen harhailu luumaisten honkien ohitse päättyi metsän ja koko puolitason reunaan. Ulottuvuuksien välisen mustuutta uhmasi yksinäinen, raunioitunut tähtihaltiain vartiotorni, jonka sisäpihalle punainen kiekko laskeutui. Tietäen astelevansa turmion tielle, sankarimme läksivät yksissä tuumin ylittämään tornille vievää siltaa. He pääsivät puoliväliin, kunnes rauniotornia vartioinut punainen velho luurankolakeijoineen huomasi heidät. Elävienkuolleiden sillanpääasema oli pian murrettu, mutta pahuutta jyrisevät kaviot saartoivat heidät takaa. Hämäräherran neljän ratsumiehen rynnäkön pysäyttäminen onnistui mainiosti, kiitos taktisesti oikein aseteltujen piikkioras ja tulimuuri taikojen, mutta olentojen tosiluonne ei ollut pelkästään ratsu ja miekka, vaan kuolema ja tyhjyys. Imien sankariemme elinvoimmaa, Hämäräherran ratsumiesten tyhjät katseet saattoivat urhomme altavastaajan asemaan alasinta vasten. Ja tuota alasinta takoi itsessään Hämäräherra, rastastaen tuliharjaisella Painajaisellaan. Sankarimme eivät menettäneet uskoaan edes tuona epätoivon hetkenä, vaan he taistelivat urhoollisesti kunnes yksi toisensa jälkeen heidän voimansa ehtyivät.

Hämäräherra ratsuineen

Mutta heidän tarinansa ei päättynyt vielä, siellä tullessaan tajuihinsa, he ymmärsivät Hämäräherran ottaneen heidät vangeiksi. Vain Belgarwynn puuttui, sillä tämä oli sortunut ensimmäisenä Hämäräherran ratsumiesten negatiivisessa seurassa. Suurista tuskista kärsien, Szaros, Gerard ja Avele sinnittelivät Hämäräherran raahatessa heitä rautaisella otteellaan torninsa suureen halliin.

Aavemaisessa valtaistuinsalissa sankareitamme odotti järkytys, sillä yksi kerrallaan Hämäräherra avasi portaaleja, joista heitä kohtasi näyt ja hahmot kaukaisista maailmoista, mutta myös läheltä.

Ensimmäisen portin takaa sankareitamme katseli joukko kuparinahkaisia etelänmiehiä pronssisissa koruissa. Toisessa portissa mustansinisissä syvyyksissä suuri varjoinen olento avasi kolme punaista päällekkäistä silmäänsä urhoja kohden. Kolmannessa portissa oli harmaapartainen, hulluutta huokuva ihmismies. Neljäs portti oli näky suoraan käärmeolentojen temppeliin, jossa Yuan-Ti valmistelivat rituaalejaan. Viidennen portin hämärässä valkohiuksinen ihmisnainen, Alassra Silverhand, Aglarondin noitakuningatar katseli sankareitamme etäisesti. Kuudes portti sisälsi joukon Punaisia velhoja mustassa tornissaan, tunnistettavina edessä evokaattori Tsizerga Darnak ja mestari Assoros Rhym.

Lopulta Hämäräherra kajautti ilmoille ”Seitsemäs portti!” Portaali avautuu suoraan eteen, kolme kummallakin sivullaan. Sen läpi pimeydestä näkyy suuri, liskomiehen piirteitä omaava hahmo, jonka vihreinä palavat epäkuolleet silmät hohtivat pistävinä sankareitamme kohden. Se piti kuivassa suomuisessa kädessään kaareilevaa, lasista Ilk-Xussin rituaalitikaria ja toisessaan vihreän jadekiven tai smaragdin muotoon työstettyä, toismaailmallisen näköistä lasivasaraa, jonka ympärille oli kääritty läpikuultava, kultaisena hohkaava kuin käärmeen nahasta tehty käärö.

Olento puhui ja sen ääni kantoi urhojemme luo tuhansien vuosien takaa:

 ”Veriuhri on vihdoin täällä”