Chapter XVIII - Purppura Porttien Tir’in’tiral pt. 2 – Varjojen Polut

Mustaa taivasta vasten suorina kurottuvat Sildeyuirin valkoiset puut tervehtivät urhojamme, jotka väsyneinä Viarmantriul Kamalaa vastaan käydystä taistelusta olivat jälleen siirtyneet ulottuvuudesta toiseen. Tuon puolitason tähdetön ja musta yö huokui pahaa tahtoa tyystin toisella tavalla kuin silloin kauan sitten kun urhomme viimeksi kävivät tähtihaltiain luona. Korkealla aavemaisten puiden yläpuolella sankarimme näkivät ilmassa leijuvan, maasta nostetun tornin jonka ympärillä kaartelivat suuret rauniokivet.

Onnekseen he olivat tyrmänneet yhtäkkisellä portaalillaan punaisen velhon Sask Zaximin ja tämän aisaparin, jotka olivat olleet tutkimassa kivikehää, jolle urhomme materialisoituivat. Yskien velho Zaxim kertoi tietonsa kunnes menehtyi tapaturmaisesti Szaroksen uuteen taikasauvaan. Punaisen velhon sanoja uskoen, urhomme lähtivät etenemään kohti taivaalla leijuvaa Yön Tornia, Hämäräherran linnaketta.

Musta Mato

Matka pimeyden valtaamassa taikametsässä oli jännittävä, harhailevien haltiavainajien tuijottaessa tyhjillä silmillään urhojamme kaikkialta. Lisäksi metsässä liikkui olentoja, joiden välitöntä läsnäoloa sankarimme tahtoivat vaistomaisesti välttää. Sattumalta he harhailivat suuren puun juurakkoon, jonne vanhaan varjolukin koloon oli piiloutunut kaksi vielä hengissä olevaa tähtihaltiaa. He olivat sisarukset Nidor ja Giriel. Lasten kertoessa koskettavan surullista tarinaansa, metsän hirviö, jota lapset olivat viikkoja pakoilleet vihdoin löysi heidät. Lasten kirkuessa Mustan Madon hyökkäävän, suuri lonkero kurotti juurakon alle, riistäen Avelen mukaansa. Muiden päästessä lasten kolosta ulos taistelemaan, oli Avele jo päässyt turvaan näppärällä taikuudellaan. Mato oli mieletön, mutta urhojemme miekat olivat haponkestävät. Toista oli haltialasten laita, sillä Musta Mato oksensi vatsastaan syövyttävää sappeaan kaikkialle.

Lopulta Hämäräherran lemmikki oli silvottu, ja urhomme jatkoivat matkaansa, vaalien haltialasten muistoa ottamalla näiden taikaviitan muistoesineeksi. Mutta uhka ei ollut ohi, sillä sankarimme havaitsivat kaukana puiden väleissä Yönratsastajia, Hämäräherran kirottuja kätyreitä.

Levättyään hetken, sankarimme jatkoivat matkaansa. Szaroksen entropinen vamma oireili Sildeyuirin mustuudessa, joka unohtui punaisen taikakiekon leijuessa urhojemme ylitse. Jahti oli alkanut, sillä kiekko saattaisi olla tapa päästä ylös Hämäräherran Torniin. Määrätietoinen harhailu luumaisten honkien ohitse päättyi metsän ja koko puolitason reunaan. Ulottuvuuksien välisen mustuutta uhmasi yksinäinen, raunioitunut tähtihaltiain vartiotorni, jonka sisäpihalle punainen kiekko laskeutui. Tietäen astelevansa turmion tielle, sankarimme läksivät yksissä tuumin ylittämään tornille vievää siltaa. He pääsivät puoliväliin, kunnes rauniotornia vartioinut punainen velho luurankolakeijoineen huomasi heidät. Elävienkuolleiden sillanpääasema oli pian murrettu, mutta pahuutta jyrisevät kaviot saartoivat heidät takaa. Hämäräherran neljän ratsumiehen rynnäkön pysäyttäminen onnistui mainiosti, kiitos taktisesti oikein aseteltujen piikkioras ja tulimuuri taikojen, mutta olentojen tosiluonne ei ollut pelkästään ratsu ja miekka, vaan kuolema ja tyhjyys. Imien sankariemme elinvoimmaa, Hämäräherran ratsumiesten tyhjät katseet saattoivat urhomme altavastaajan asemaan alasinta vasten. Ja tuota alasinta takoi itsessään Hämäräherra, rastastaen tuliharjaisella Painajaisellaan. Sankarimme eivät menettäneet uskoaan edes tuona epätoivon hetkenä, vaan he taistelivat urhoollisesti kunnes yksi toisensa jälkeen heidän voimansa ehtyivät.

Hämäräherra ratsuineen

Mutta heidän tarinansa ei päättynyt vielä, siellä tullessaan tajuihinsa, he ymmärsivät Hämäräherran ottaneen heidät vangeiksi. Vain Belgarwynn puuttui, sillä tämä oli sortunut ensimmäisenä Hämäräherran ratsumiesten negatiivisessa seurassa. Suurista tuskista kärsien, Szaros, Gerard ja Avele sinnittelivät Hämäräherran raahatessa heitä rautaisella otteellaan torninsa suureen halliin.

Aavemaisessa valtaistuinsalissa sankareitamme odotti järkytys, sillä yksi kerrallaan Hämäräherra avasi portaaleja, joista heitä kohtasi näyt ja hahmot kaukaisista maailmoista, mutta myös läheltä.

Ensimmäisen portin takaa sankareitamme katseli joukko kuparinahkaisia etelänmiehiä pronssisissa koruissa. Toisessa portissa mustansinisissä syvyyksissä suuri varjoinen olento avasi kolme punaista päällekkäistä silmäänsä urhoja kohden. Kolmannessa portissa oli harmaapartainen, hulluutta huokuva ihmismies. Neljäs portti oli näky suoraan käärmeolentojen temppeliin, jossa Yuan-Ti valmistelivat rituaalejaan. Viidennen portin hämärässä valkohiuksinen ihmisnainen, Alassra Silverhand, Aglarondin noitakuningatar katseli sankareitamme etäisesti. Kuudes portti sisälsi joukon Punaisia velhoja mustassa tornissaan, tunnistettavina edessä evokaattori Tsizerga Darnak ja mestari Assoros Rhym.

Lopulta Hämäräherra kajautti ilmoille ”Seitsemäs portti!” Portaali avautuu suoraan eteen, kolme kummallakin sivullaan. Sen läpi pimeydestä näkyy suuri, liskomiehen piirteitä omaava hahmo, jonka vihreinä palavat epäkuolleet silmät hohtivat pistävinä sankareitamme kohden. Se piti kuivassa suomuisessa kädessään kaareilevaa, lasista Ilk-Xussin rituaalitikaria ja toisessaan vihreän jadekiven tai smaragdin muotoon työstettyä, toismaailmallisen näköistä lasivasaraa, jonka ympärille oli kääritty läpikuultava, kultaisena hohkaava kuin käärmeen nahasta tehty käärö.

Olento puhui ja sen ääni kantoi urhojemme luo tuhansien vuosien takaa:

 ”Veriuhri on vihdoin täällä”

Chapter XVII - Purppura Porttien Tir'in'Tiral

Voitettuaan Sons ofHoarin johtajat lakeijoineen, urhomme ryntäsivät loukkaantunut Szaros käsivarsillaan Chauntean katedraaliin, Green Lady’s Districtille. Apotti Dalmar ohjasi sankarit levolle, kunnes seuraavana aamuna temppelin ylipappi Isä Aurinko ilmoitti Szaroksen parantuneen, toistaiseksi. Kantaen koteloituneen entropian taakkaa vasemmassa olkanivelessään, nuori velho liittyi jälleen muiden seuraan, kalpeana mutta määrätietoisena.

Helpottuneina sankarimme marssivat takaisin palatsin raunioille, ilmoittaakseen Noitakuningatar Simbulille tehtävän suoritetuksi. Simbul otti tiedot vaihtelevasti vastaan, keskittyen enimmäkseen räjähdyksessä menehtyneen Nerrol Hamastylin ruumiiseen. Simbul kertoi Umber Marcheilla sijainneen vartiotornin neutralisoinnin oleven nyt merkityksetöntä, mutta puskevansa hyökkäyksen tästä huolimatta Keep of Sorrowsiin, Thayn ensimmäisen linnoituksen porttiin. Täältä Yhdistyneet Läntiset Armeijat jatkaisivat hävittäen Thaylaisia settlementtejä pääsevät Tyraturoksen ja Pyaradoksen tasangoilla, kunnes jäljellä olisi vain Eltabbar.

Sanovat että Vihreän Palatsin räjähdyksen jälkeen
 ikä alkoi näkyä myös Simbulin kasvoilla

Urhoillemme Simbul varasi erikoistehtävän. Koska Yuirwoodin rinnakkaistason Sildëyuirin hallintaansa ottanut Hämäräherra oli ilmeisemminkin jotain muuta kuin kuljetuksellinen osa koko palapeliä, määräsi kuningatar urhot palaamaan tuolle tähtihaltiain tasolle, tehtävänään etsiä käsiinsä Hämäräherra Raeranthur Moth’turana ja estämään tämän avaamien portaalien käyttö sarrukh-lich Kress the Apostaten kutsurituaaleissa. Sillä Simbul varoitti, että mikäli Punaiset Velhot käyttäisivät yksinään Erun’Em’Namdaa Aglanrondia vastaan, pitäisi kartografien piirtää Sea of Fallen Starssin rannat uusiksi. Mutta jos yksikin olento, joka on Oremen muinaisissa kultaisissa temppeleissä lausunut jumaliakin vanhempia rituaalisanoja, saa haltuunsa tuon Nether Kääröistä voimakkamman, olisi Time of Troubles vain airut siitä kataklysmistä, joka Torilia ja heidän tuntemaansa maailmanjärjestystä kohtaisi.

Päättäväisinä ja tärkeinä, sankarimme palasivat Greyfort Manorille, hyvästelläkseen kiltatalonsa ehkä viimeistä kertaa. He pakkasivat mukaansa tärkeimmät seikkailuvälineensä, mukaan lukien Asarkanilta saatu musta kivilipas, jonka Szaros tunsi tarpeelliseksi. Noudettuaan uudet ratsunsa, Tulikengän, Vahteran, Brontton sekä Hiivan Griffonheight Keepistä, urhomme jättivät Velprintalarin taakseen jälleen kerran, haikeina mutta uskoen tehtävänsä tärkeyteen.

Matkalla Yuirwoodin Relkathin Jalkaan tapaamaan Hamafil Vihreää Velhoa, sankarimme sivuuttivat tuttuja maisemia. Näkkien piinaamasta Halendoksen kylästä he jatkoivat Sinisen Sammakon Majataloon Yuirmetsän kupeeseen, jossa he palkitsivat leppoisasti rupatelleen Letard Vanuvarpaan hyppysellisellä platina-jauhoa. Mutta matka Yuirwoodissa itsessään oli ahdistava, pelko lohikäärme Viarmantriul Kamalan kostosta varjosti heidän matkaansa, varsinkin kuultuaan maahiselta, kuinka tämä hirvittävä käärme oli surmannut Relkathin Jalan efoorin, harvinaisen laulukäärmeen Lady Melordianixin. Ahdistuksesta huolimatta, sankarimme tavoittivat metsän  puolihaltian keskuspisteen, jossa he tapasivat Belgarwynin sisaren, Prinsessa Blindesyn Olossynen.

Relkathin Jalkaan oli laskeutunut syksy.

Surtuaan yhdessä veljensä Branelwynnin lopullista poismenoa, prinsessa Blindesyn jakoi urhoillemme Vihreän Velhon sijainnin ja hoputti heitä kiirehtimään, sillä tämän oli määrä sulkea viimeinen tähtihaltiaintasolle vievä Menhir-portaalirinki yhdessä arkkidruidi Ilmiryl Tammisielun kanssa. Rynnistettyään druidin asumukseen Lehtiherran Saloon, he vakuuttivat Vihreän velhon ja druidi Tammisielun avaamaan menhir-ringin ennen sen tuhoamista. Mutta kesken druidin ikitammia liikuttelevien litanioiden, aikaisemmin metsässä tunnettu synkkyys palasi. Ja tällä kertaa se vyöryi heidän ylitseen.

Kuin maanjäristys, kuukausien riehunnan arpeuttama valtaisa vihreä lohikäärme, Viarmantriul Kamala, syöksyi pitkin puiden latvoja heidän kimppuunsa, karjuen myrkyllisiä sanoja lapsenmurhaajista. Loukkaantuneenakin tuo lohikäärmesemo taisteli vimmakkaasti, purren, raadellen, lyöden ja myrkkypilviä esiin puhkuen. Druidi Tammisielun jatkaessa epätoivoisesti litaniaansa menhir-paasien nostamiseksi ja aktivoimiseksi, sankarimme ottivat puolustavan taistelumuodostelman. Tuon muinaisen käärmeen iskut olivat veitsenteräviä, mutta urhomme kestivät. Toista oli Vihreän Velhon laita, jonka sinänsä voimakkaat loitsut valuivat harakoille, sillä hän oli sijoittunut väärin ja altisti kudoksensa lohikäärmemyrkyn räjähtävälle hajoamisprosessille.

Mutta raivonsa sokaisema Viarmantriul antoi sydämensä johdattaa järkeään ja lukuisat sankareidemme lyömät iskut saivat sen lopulta romahtamaan maahan, tuo samainen sydän kirveellä halkaistuna. Puuskuttaen ja vain vaaksan verran enemmän elävienkirjoissa olevat sankarimme keräsivät kamppeensa ja syöksyivät menhir-paasien keskelle auenneeseen transdimensionaaliseen portaaliin, jättäen taakseen arkkidruidi Tammisielun, lohikäärmeraadon, höyryävän kasan lihaa ja kudosnesteitä, joka kerran oli Hamafil Vihreä ja Aglarondin valtakunnan. 

Vai menikö se sittenkin näin?

Chapter XIII - Määränpää: Tuntematon

Astuttuaan Punaisen Velhon ansaan Immilmarin kaupungissa, urhomme kokivat jälleen äkillisen teleportaation. Kipunoiden haihtuessa sankariemme silmistä, he havaitsivat olevansa suuressa teltassa, seuranaan kolme murisevaa gnollia. Koirankuonolaiset tottelivat terästä, mutta niistä suurin osoitti olevansa Yeenoghu-jumalansa suosiossa. Tämän kolmihaarainen demonivarsta lopetti viuhumisen vasta gnolli-soturin komentajan käskystä. Astuessaan syvemmälle telttaan, sankarimme  tapasivat gnolleja komentavan Punaisen velhon, Assoros Rhymin. Kalju ja tatuoitu velho oli silminnähden sukua Szarokselle, joka valmistautui puolustamaan tarkoitusperiään isäänsä vastaan.

Mestari Rhym vaati poikaansa tulemaan tuomiolle Eltabbariin, Thayn pääkaupunkiin. Tyyni ja ilmeisen tietämätön sankarien asemasta Algarondin ulkopolitiikassa, Assoros Rhym lupasi myös säästää Szaroksen seuralaiset, mikäli nämä toisivat hänelle Ilk-Xuss’en rituaaliveitsen ja luoda teleportaatio-käärön jonka avulla kolme muuta voisivat palata Aglarondiin. Rhym kertoi urhojen olevan keskellä aavikkoa, Thayn velhojen Dabur 73 nimisellä kaivauksella, tarkoituksenaan kyseisen rituaaliveitsen löytäminen muinaisen kuninkaan hautakammiosta. Alakynnessä ja vailla pakoreittejä, sankarimme suostuivat laskeutumaan muinaiseen hautakammioon, jonka uumenissa heillä olisi aikaa punoa pakosuunnitelmaansa.

Aamuauringon valaisema kaivaus / työleiri todellakin oli hiekan saartama. Astuessaan sisään muinaiseen hautaholviin, punainen velho Doorus Buvan pyysi sankareita etsimään kolme hautoihin kadonnutta toveriaan, elossa tahi ei. Taival Mulhorandilaisen haudan syvyyksin alkoi varovasti, Punaisten Velhojen ekspedition jälkiä seuraten. Jo ensimmäinen kammio, suuren leijonapatsaan vartioima eteissali, paljasti kavalan skorpionikuilun, jonka pohjalla lojui tukku purppuranmustaksi turvonneita ruumiita. Jatkettuaan läpi eläinuhreilla täytetyn kammion, urhomme laskeutuivat tarkasti kaikuluodatut portaat, härkäpatsain koristeltuun saliin. Yksi kivihäristä oli lumouksen voimasta hyökännyt punaisten velhojen retkueen kimppuun, surmaten useita orjia, gnollisotureita ja myös yhden punaisen velhon. Ohittaen verilöylyn, toverimme työntyivät syvemmälle, kahdeksalla ovella reunustettuun käytävään.

Kussakin ovessa oli kaiverruksena Mulhorandilaisen mytologian mukaisia eläin/ihmis hahmoja ja väärää painaessa saivat sankarimme vastaansa matoja kihiseviä vainajia. Vasta painettuaan ”krokotiiliovea”, käytävä eteenpäin avautui ja urhomme ryhtyivät laskeutumaan jälleen uusia portaita. Ohitettuaan porrasturpiin johtavan ansan, he laskeutuivat kolkkoon kuninkaan jalkavaimoille tarkoitettuun hautakammioon. Rippeet punaisten velhojen retkikunnasta makasivat kammion lattialla, kuolleina ja kuivina. Samassa joukko tuonpuolisia varjoja, haamuja ja aaveita syöksyi sankareitamme kohden, riistäen elinvoimaa joka iskullaan. Olentojen henkinen vakaumus koko kuitenkin kolauksen kun kävi ilmi että miekka oli jälleen ektoplasmaa voimakkaampi.

 Uupuneina urhomme murtautuivat edemmäs, pieneen huoneeseen, jossa oli kolme ovea sekä pronssinen tulipesä. Sytytettyään hiilipannun punertavat hiilet, sankarimme perääntyivät köhien, sillä kyseessä oli helppo ansa. Tästä suivaantuneina, he murtautuivat sattumanvaraisesti yhden sinetöidyn kivioven läpi, joka avasi portaikon syvyyksiin. Mutta katso, portaat sankareidemme alla muuttivat muotonsa luiskaksi, ja avuttomat seikkailijat syöksyivät hirvittävää vauhtia kohti tuntematonta.

Syöksy päättyi yllättäen, mutta käytävän päähän oli viritetty useita veitsenteräviä rautalankoja, joiden tehtävänä oli viipaloida haudanryöstäjät ikään ja sukupuoleen katsomatta. Avelen ja Belgarwynin onnistui sujahtaa lankojen välistä puoliksi haltiamaisella ketteryydellä, kun taas nuori Szaros menetti vasemman jalkansa varpaat liki kokonaan. Levy- ja rengaspanssarit kirskuen syöksyvä Gerard katkoi loput langat silkalla elopainollaan.

Patsasreliefit

Selvittyään säikähdyksestä, urhomme ottivat uuden huoneen haltuunsa. Hieroglyfein koristellun eskikokoisen salin vastaseinää koristi kolme naispapitarta esittävää patsasreliefiä. Koska kukaan ei uskonut hautakammion päättyvän tähänkään huoneeseen, sankarimme aloittivat ovi & ansamekaniikkojen hapuilun patsasreliefien luota. Samalla hieroglyfit tulkittiin kuuluvaksi muinaisen Mulhorandilaisen jumalkuninkaan Sek-Anhurin saagaan.

Sattuma oli satumainen, sillä juuri Sek-Anhurin hautaan, Azulduth suolajärven rannalla heidän oli määrä matkata ennen joutumistaan teleportaatiokaappauksen uhreiksi. Näin ollen hauta kätki sisäänsä sekä Ilk-Xussin rituaalitikarin ja Asarkanin salaisuuden. Lopulta joku tunki sormensa yhteen patsasreliefien silmärei’istä, laukaisten ansan. Lattia portaikon edessä alkoi nousta, ja partaiden silmistä tursui mustaa öljymäistä mönjää, joka kävi hyökkäykseen sankareitamme vastaan, huoneen kutistuessa hitaasti kuin jätepuristin. Taistelu mustia vanukkaita vastaan oli voittoisa, kuten arvata saattaa, mutta Gerard menetti kalliilla teettämänsä hopeavarstan, joka syöpyi piloille mustassa marinadissa. Sankarimme eivät kuitenkaan murskautuneet kuoliaiksi, vaan patsaiden alle aukesi lyhyt portaikko, jota pitkin he pääsivät synkkätunnelmaiseen käytävään.

Jumalkuninkaan haudan vartija, Zahuur.

Avattuaan käytävän giljotiinimaisen teräs-skarabi-oven, arkeologimme astuivat itsensä jumalkuninkaan kahdeksantahoiseen hautaan.  Mutta ennen Sek-Anhurin sarkofagin avaamista, he kohtasivat neljä haudan vartijaa, jotka hyökkäsivät khopeshit valmiina suorittaakseen pyhän tehtävänsä. Pölyiset kalmot hakattiin maahan armotta, mutta tuhonsa hetkellä yksi muumioista kutsui Szarosta haudantakaisella äänellä:

 ” Szaros Rhym… Rasia, vartioholvissani.
Pidä siitä huolta, älä hukkaa, älä riko. 
Kress the Apostate, hallitsee.. Jumalvasara.  
Jos löytävät sinut, joudut rituaaliin.. Apokalypsi. 
..Uhraa itseäsi sille, Riko rasia. Tuhoa ne. Szaros.”

Näin puhui (ja luultavasti vihoviimeisen kerran) Assurmaath Asarkan Sekhmekheion. Yhdestä vartioholveista todella löytyi pieni mustanvihreä, sinetöity rasia, jonka kanteen oli kullattu kirjaimet S ja R. Sankarimme piilottivat sen visusti, etteivät punaiset velhot pääsisi siihen käsiksi. Itsensä jumalkuninkaan sarkofagin ryöstö sujui mallikkaasti, ja toismaailmallisen oloinen rituaalitikari kalasteltiin pyhitetyn vainajan rintaontelosta pientä inhoa tuntien.

Asarkin rasi (vas.), Ilk-Xuss'n rituaalitikari (oik.)

 Saavutettuaan tavoitteensa, urhomme aloittivat varovaisen paluumatkan pinnalle, pohtien kiihkeästi parasta tapaa livahtaa Assoros Rhymin hyppysistä. Lopulta he olivat nousseet takaisin haudan ensimmäiseen saliin, jossa punaiset velhot orjineen jo odottelivat seuruetta. Mestari Rhym piti kourassaan teleportaatioloitsun kääröä, jonka hän lupasi luovuttaa kolmelle Aglarondilaiselle mikäli Szaros ja Ilk-Xussin tikari tulisivat hänen mukaansa. Sankarien juoniessa epätoivoisesti keskenään säästääkseen nuoren maanpetturin hengen, paikalle saapui punainen velho Tsizergha Darnak , jonka ansiosta he olivat joutuneet tänne. Raivoissaan Assoros Rhymin diplomatiapainotteisesta linjasta, transmutaattori Darnak karjui punaisia velhoja surmaamaan koko seurueen välittömasti. Hetken mielijohteesta, Szaros astui eteenpäin, mutta velhon viekkaudella hän loihti telekineettisen pulssin, jolla riisti loitsukäärön isänsä käsistä. Suojautuen noidutun kiviseinän taakse, sankarimme lausuivat käärön taikasanat ja salamaniskuja vältellen pääsivät pakoon.

Rhym vanhemman loitsu oli tosi, sillä silmänräpäyksessä hiekkaiset kalkkikivipaadet vaihtuivat kumpuileviin nummiin Velprintalarista etelään.  Kylmä pohjoinen merituuli tervehti tuttavallisesti säikähdyksellä selvinneitä sankareitamme, mutta heidän edessään siintävä Aglarondin pääkaupunki valmistautui sotaan.

Chapter XII - Henkien maa

Löydettyään velho Rhydian Mustaruusun tornista potenttia divinaatiomagiaa huokuvan Zindarakin Kompassin, nelipäinen sankarijuokomme, Avele ”Suu joka puhuu” Aemion, Szaros ”Punainen Sauva” Rhym, Belgarwyn ”kitiinikuiskaaja” Olóssyne ja Gerard ”Shyvarin solan teurastaja” Greyfort, pääsivät vihdoin palaaman Taikuri Uxofeuksen luo. Zindarakin kompassi johdatti taikurin loitsut Assurmaath Asarkan Sekhmekheionia kohden, mutta oppiakseen lisää, sankarimme ohjattiin kohti Rashemenia ja Wychalaran noitia.

Retkeilyn uuvuttamina he palasivat Gor-Marrakin Esoteeristen Velhojen tornilta vielä nimeämättömälle kiltatalolleen. Nautittuaan lyhyet yöunet ja herättyään vastentahtoisesti kodinpäämies Masvar Lohenjuoksun kello seitsemän pekoneille, kiltatalon ovea paukutettiin. Kalastaja Osip toi mukanaan kiireellistä sanaa satamamestari Lennerd Westeralta, jonka luo urhomme marssivat oitis, joskin ärtyneinä. Sembialaisen kuunari Harkonnen laiturilla kävi pian ilmi, ettei sankareita odottanut Lennerd Westera toiminut omasta tahdostaan, vaan jonkin mielenhallintaloitsun lumoamana. Sankareitamme Scyllon Valloittajan tuhosta syyttänyt Westera sai ikäväkseen surmansa ennen mysteerin ratkeamista sillä laiturille nalkkiin jääneet sankarimme saivat kimppuunsa vedenalaisen mahdin. C’tholduiniksi itseään kutsuva aboleth luotaili ja tutki sankariemme voimatasoja mutta vetäytyi lopulta tuhanneksi vuodeksi punomaan juoniaan urhojemme mahdollisten jälkeläisten päiden menoksi. 

Abolethin ilkeät telepatialoukkaukset saivat Avelen itkemään vielä useiksi vuoroiksi taistelun jälkeen mutta Gerardin olotila huononi nopeasti. Heittäydyttyään mereen kohtaamaan abolethin molemmille suotuisassa ympäristössä, Gerard oli noussut pintaan haukatakseen happea, jolloin hänen kasvoilleen lensi vesikauhuinen lepakko. Myöhemmin hän spekuloi että kontakti vaahtoavan nahkasiiven kanssa sai hänen ihonsa kuulaaksi ja vuotamaan ruumiinnesteitä pian taistelun jälkeen. Onneksi Valkur jumalalle pyhitetty Suolatuulten kirkko oli lähellä, ja pastori Wilgerin parantavat loitsut säästivät vanhan velhonmetsästäjän tuskaiselta lepakkorabies tartunnalta.

Kuivattuaan kalsarinsa, sankarimme suuntasivat kohti Velprintalarin neuvoston salia tapaamaan high-steward Nerrol Hamastyliä sillä he muistelivat myös Hamastylin murehtineen Rashemenia. Neuvoston Salin pihalla parveili jos jonkinmoista diplomaattia sillä oli kuun viimeisen kymmenyksen viimeinen päivä ja jokaisen Aglarondilaisen kaupungin tahi yhteisön edustajat kokoontuivat Velprintalariin Suurta Neuvostoa varten. Paikalla oli myös Relkathin Jalan ihastuttava puolihaltiaprinsessa Blindesyn Olóssyne. Belgarwynin ja tämän sisaren kohtaaminen oli lämminhenkinen, joskin yksikätinen kapteeni Tarkaf Bluetusk viilensi tunnelmaa. Pian paikalle eksyi myös Nerrol Hamastyl, joka oli silminnähden hermostunut, sillä Simbulin oli määrä esittää Thayn-vastaisen offensiivin perusprinsiipit, eikä noitakuningatarta näkynyt missään. Sankarien kerrottua Rashemen intresseistään Hamastylille, pyytää hän heitä siirtymään tuohon kesyttömään pohjoiseen valtakuntaan välittömästi. High-Steward on nimittäin huolissaan kadonneesta suurlähettilästä, Simcockista, jonka vastuulla on pyytää Rashemeniä mukaan allianssiin. Hamastyl ohjeisti urhot pikimmiten Noituuden Torneille velhotar Marina Bundaranin luo, jonka voimilla matka Rashemeniin kävisi silmänräpäyksessä.

Poistuessaan Neuvoston salilta, väkijoukosta putoaa kirje suoraan Belgarwynin eteen. Siihen oli laadittu: ”Veljesi. Metsäinkävijäin Sali, kysy Hwindiriä” ja allekirjoituksessa vihreän nuolen symboli. Kirje kuumotteli puolihaltian sormia, sillä vihjeet hänen kadonneesta isoveljestään Prinssi Branelwyristä olivat harvassa. Sankarimme poikkesivat kuitenkin ensin Noituuden Torneille, kolmelle taikuuden pilarille, jotka kohosivat kuin kohtalon oikusta aivan Velhoroihun velhonmetsästäjien kartanon vieressä. Ihailtuaan velhottarien taianomaista viidakkoa, toverimme pääsivät velhotar Marinan juttusille. Neiti Bundaran tiesi kollegansa Andika Jasarin vieneen Simcockin teleportaation keinoin Rahskemeniin, jonne hän lupaa viedä myös sankarimme. Velhotar puhui lämpimästi myös edesmenneestä Lenia Taivastulesta, johon hän yhdisti Gerardin.

Velhottaren jäädessä preparoimaan loitsujaan, sankarimme läksivät keräämään kamppeensa. Mutta tätä ennen he suuntasivat Metsäinkävijäin Salille. Kirjeessä mainittu puolihaltia Hwindir Jäälampi otti Belgarwynin ja Avelen avosylin vastaan, ihmiskaksikon jäädessä yksille baaritiskin luo. Jäälampi kertoi uskovansa Prinssi Branelwynin olevan elossa mutta vangittuna täällä Velprintalarissa. Puolihaltiamme ottivat uutisen vastaan epäillen, mutta toiveikkaana. Hwindir vannoi saavansa asialle vahvistuksen aivan näinä päivinä mutta hänen puheensa kääntyi nationalistiseen puolihaltiapopulismiin, jossa maalattiin vihreämpää tulevaisuutta vailla ihmisvallan iestä. Kauempaa tilannetta seurannut Gerard oli juuri nostamassa tuoppia huulilleen, kun demagogin tiivistämää tunnelmaa leikattiin veitsen terällä. Koristen verta, vanha velhonmetsästäjä kaatui polvilleen pidelleen kurkkuaan, viitallisen salamurhaajan sännätessä ulos Salista. Aina yhtä valpas Szaros ryntäsi puukottajan perään. Kiivas kujajuoksu päättyi lopulta vanhaan satamaan, herättäen oitis epäilykset rikollislordi Rusmar Whitesnow, eli Snowmanin suuntaan. Kiitos nopeiden hoitoloitsujen, Gerard selviytyi ja Hwindirin vakuutellessa tietämättömyyttään, sankarimme poistuivat kiltatalolle pakkaamaan, jättäen kansakunnan jakavan rotusodan vielä hetkeksi kytemään.

Palattuaan Noituuden Torneille, velhotar Marina Bundaran lennätti urhomme teleportaatioringin luo. Korkean tornin huipussa hän lausui loitsun, joka sinkosi toverimme kauas Rashemeniin, ethran-parantaja Vela Peikonlemmen mökille. Matka suurlähettiläs Simcockin löytämiseksi alkoi murheellisesti, sillä Marina onnistui taikomaan itsensä kiviseinään. Loihdittu kiviseinä oli toiminut Simcockin ja velhotar Andikan puolustuksena, mutta sankarimme löysivät kummankin pahoin kärsineet ruumiit palaneen mökin luota. Samassa he joutuivat puolustamaan myös omia henkiriepujaan. Sotatorven soidessa Mustan Luun örkkisoturit vyöryivät sankareitamme kohden. Mutta edes raskaasti panssaroidut karhuilla ratsastavat raakalaiset eivät pystyneet urhojamme lannistamaan, vaan pian vaappui itse Mardulk Seipäänkärki käsi ojossa kohti viljavan kultaisia peltoja.

Kuolleen örkkikomentajan varusteista löytyi juuri tähän sijaintiin osoittava kartta, jonka alkuperä oli pääteltävissä thayhin. Lisäksi örkillä oli hallussaan Simcockin verinen pergamentti, jonka tämän piti toimittaa Rashemenin Rautaherralle Volas Dyervolkille. Kiitos avuliaan metsästäjän Radovan Kantorovin, matkamiehemme pääsivät pian keskellä Rashemenia sijaitsevaan Mulptanin kaupunkiin. Vietettyään yönsä Iloisen Naalin majatalossa, seurueemme vuokrasi ponit Termôn Tinakengän talleilta, tarkoituksenaan ratsastaa Immilmariin, Rashemenin pääkaupunkiin. Päivän ratsastus viiltävässä alkutalven viimassa sai osan tovereistamme kokeilemaan Jhuild-tuliviiniä Kadonneen Tokan tienvarsitavernassa. Matkan jatkuessa pilvisessä mutta yhä hyytävässä kelissä, seurueemme saapui suuren telttaringin luo. Kävi ilmi että kerrankin tuuli oli myötäinen, sillä leiri oli itsensä Rautaherran seurueen. Kookas soturipäällikkö otti Aglarondin diplomaatit vastaan, ja kertoi olevansa matkalla Urlingiin, keskustelemaan henkien ja wychalaran-noitien kanssa. Kuultuaan sankariemme asian, hän kehotti näitä ratsastamaan Äyrämille, Urlingmetsän läheisille vaikeakulkuisille nummille. Siellä heidän tulisi surmata Balakaha-peto, ja täten ansaita henkien ja noitien suosio.

Yövyttyään Rautaherran teltoilla, urhomme suuntasivat pohjoiseen. Äyrämät heittivät haasteen myös kokeneelle Belgarwynille, jonka jäljitystaidot johtivat heidät jääpeikkojen railoon. Tällä kertaa miekat jäivät tuppeen, sillä seurueen verbaalikot syöttivät peikoille pajunköyttä. He saivat niistettyä näiltä vajakeilta myös vihjeen Balakahan olinpaikasta, ja jatkoivat matkaansa kiireesti. Seuraavana päivänä pedon pesä oli löydetty. Vaarallinen laskeutuminen luolaan ja kuiluihin ahdisti kiipeilijämme tukalaan tilanteeseen itsensä Balakahan näyttäytyessä. Osan vielä roikkuessa köysissä, behir-hirviöksi paljastunut peto iski kuin syöksemänsä salamat. Mutta jos oli sen isku viekas ja nopea, niin oli myös itse taistelu. Voipuneina mutta yhä hengissä, sankarimme riistivät olennolta sen lohkaremaisen pään ja aloittivat monimutkaisen siirto-operaation sen kuljettamiseksi Urlingin kylään. Palkkiokseen he löysivät myös lumotun laukun, jonka sisällä oli toistasataa paunaa sipuleita.

Pyytäjämme suuntasivat kohti Urlingin pientä kylää. Siellä Rautaherra Volas Dyervolk oli silminnähden hämmästynyt sankarien uroteosta, ja lupasi puhua suopeasti kun oli aika puhuttaa noitia. Tähtien loistaessa kirkkaina yö taivaalla, Rautaherra seurueineen opasti urhomme Urlingmetsän rajalle. Noitavalojen hohteessa he kohtasivat seitsemän alastonta naishahmoa, jotka puhuivat kuin yhdellä suulla. Rashemenilaiset lauloivat ikivanhoja loitsujaan noidille, jotka vastasivat myös näiden kysymyksiin. Wychalaran hyväksyi Rashemenin liiton Aglarondin kanssa ja vannotti sodan Thayta vastaan tuovan siltikin suurta surua. Muodollisuuksien päätyttyä, vain yksi naishahmoista jäi paikalleen ja lähestyi sankareita. Lady Yhelbruna oli voimakas noita ja hän lupasi auttaa sankareita ottamaan vielä kerran yhteyttä etsimäänsä henkeen. Hänen lausumansa loitsun voima oli suunnaton, ja pian kaikkialla oli vain pilkkopimeää. Mutta tuon pimeyden keskeltä astui esiin hahmo, kaljun soturin, jonka jokainen tunnisti Asarkaniksi.

Hän kuuli Szaroksen kutsuvan ja kertoi kohdanneensa Sildë-Yuirissa olennon nimeltä Xutan Tarkkailija. Tämä muinaisen saurialaisen ylipapin henki tahtoi tuhota Asarkanin, sillä Kress the Apostaten, luopion, paluuta ei ollut ennalta nähty. Kuolemansa hetkellä Asarkan oli kutsunut Szarosta, mutta heräsi uudelleen. Hän oli jälleen jumalkuningas Sek-Anhurin palveluksessa, Assuranin temppelivartijana. Asarkan kertoi jumalkuninkaan ajan olevan lopussa ja hänen itsensä olevan yksi zahuur’eista, pyhitetyistä sotureista, jotka vartioisivat tämän matkaa tuonpuoleiseen. Hän pyysi Zharosta etsimään Sek-Anhurin hautatemppelin Azulduth suolajärven rannalta. Asarkanin hahmon alkaessa hiipumaan hän vannotti Szarosta pitämään itsensä turvassa, mutta kiirehtimään ennen kuin punaiset velhot saavat Jumalvasaran mahdin haltuunsa.

Sulatellen vanhan pronssinahan sanoja, urhot kiittivät Rautaherraa ja Wychalaran noitia. Heille neuvottiin Immilmarissa sijaitseva Aglarondin lähetystö, jossa Simcock oli työskennellyt ennen kuolemaansa. Kahden päivän hyisen matkustamisen jälkeen sankarimme saavuttivat Ashane-järven rannalla kukoistavan Rashemenin helmen, kaupungin jota dominoi valtaisa rautainen linnake. Aglarondin lähetystössä suurlähettilään kuolemasta harmistunut virkailija Kamrt Palokaivo neuvoi urhomme velho Flurim Taikakauran puheille. Muutaman tunnin valmistelun jälkeen tämä olikin valmis loihtimaan diplomaattimme takaisin Velprintalariin. Mutta kesken loitsun velhon ulkomuoto koki myös morfoosin, ja ystävälliset parrakkaat kasvot väistyivät kylmän, tatuoidun kaljun hahmon tieltä. Silmänräpäyksessä Szaros tunnisti vanhan mestarinsa Thaysta, Tsizergha Darnakin. Myös Gerard tunnisti miehen, sillä hän on kohdannut tämän Shyvarin Sodan verilöylyssä. Tämän loitsu surmasi hänen rakkaansa Lenia Taivastulen. 

Samassa he olivat poissa. 

Chapter IX - Kohti Telflammia!

Kiitos sankariemme ponnisteluiden, Velprintalarin satama oli jälleen sumuton. Tämä tiesi uuden luvun alkua myös uroillemme sillä he pystyivät vihdoin purjehtimaan Theskin valtakuntaan, ja täten jatkamaan tehtäväänsä. Kannettuaan kapsäkkinsä Storm Nomad karavelin ruumaan kapteeni Suzu Shagish käänsi keulapuomin kohti Telflammia. Meren käynti oli raakaa, ja muuan suuri aalto keinutti alusta puolelta toiselle. Aallon mukana kannelle nousi kolme suomuista shahuagin kostajaa, johtajanaan Songol Sevengill, jo päihitetyn Scyllon Valloittajan veli. Songol puhui, Songol haastoi ja Songol halkesi kuin valaanruho aurinkoisella rannalla. Osa laivan miehistöstä piti tapahtumaa ja urhojen toimia epäonnisina, varsinkin tulevan yön tapahtumien johdosta. Yövahti hälytti miehistön kannelle sillä isomaston juuresta oli löytynyt ruumis. Rankka-Reuhen oli kuiva ja kauhistunut vainaja, ja syy hänen kohtaloonsa oli mysteeri. Silminnäkijöitä ei ollut, mutta monella oli tarinansa kerrottavana. Sankarimme suorittivatkin mittavat kuulustelut, epäillen kaikkia paitsi itseään. Heidän lisäkseen myös Telflammiin matkalla oleva seikkailija-noviisi Malory Dugas, suoritti omat tutkimuksensa, epäillen sankareita.

Seuraavana päivänä epäilykset olivat kohdistuneet palkkasoturi Abramoniin, joka yhdessä Kurbag the Abuserin kanssa olivat mukana turvaamassa urhojemme diplomaattista koskemattomuutta. Abramon vaikutti kuumeiselta ja mies oli paniikin partaalla. Myös Thayn tulevalla nekromantikolla, Szaros Rhymillä oli oma epäiltynsä, nuori kauppiaantytär, LIda Lemontev. Telflammin häämöttäessä jo horisontissa, Abramov lopultakin murtui ja vaahtosi deliriumin kynnyksellä. Tällöin Szaroksen kuolleisiin suuntautuva kiinnostus vihdoin palkittiin, sillä hänen tapaamansa neiti Lemontev osoittautui menneiden murheiden aaveeksi. Onneksi sankarimme olivat kannella, sillä aave otti haltuunsa Suur-Bruunon, väkevän eunukin, jonka iskut olisivat vaatineet muuten useita uhreja. Elinvoimaa imevä kummitus sai lopulta miekasta ja pyyhittyään ektoplasmat sapeleistaan, sankarimme ottivat Abramovin kuulusteluun. Nujerrettu miespolo tunnusti murhanneensa nuoren tytön samalla merireitillä 15vuotta aikaisemmin, eikä Kapteeni Shagish nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin viiltää murhaajan henkitorvi.

Lopulta Telflammin valot vihdoin näkyivät , ja purjehtiessaan Castle Balindren ohi kaupungin satamaan, merineitsyemme saivat jälleen maata jalkojensa alle. Puhelias bardi Khuda Dad oli myöskin avulias, ja neuvoi diplomaattimme Shadowsun nimiseen majataloon, josta he voisivat aloittaa operaationsa. Tulevana päivänä he matkasivat Kauppiaiden Linnakkeeseen, jossa he tapasivat Telflammin Kauppiaiden Kounsiilin puheenjohtajan Kauppaprinssi Wendren Balindren. Kauppaprinssi ei vaatinut suurta taivuttelua luvatakseen kaupungin tuen Aglarondille, mikäli sotaan Thayn tyrannia vastaan ryhdyttäisiin. Kounsiilin jäsenet Pren Salgirk ja Aon Ponlok sen sijaan olivat epäileväisempia. Kauppaprinssi Balindre lupasi aloittaa myötämieliset puheet myös Theskin Suurkounsiilissa, Phsantin kaupungissa, jonne hän olisi matkalla seuraavaksi. Kahdenkesken hän myös lisäsi, että neuvotteluja edesauttaisi mikäli urhot poikkeaisivat matkallaan Zarthulin kaivoskylään, sillä monet Kounsiilin jäsenistä olivat osakkaina Zarthulin malmikaivoksessa, joka oli nyt tuntemattomasta syystä tyrehtynyt. Asiasta sovittiin ja urhomme poistuivat nauttimaan kaupungin keskustorin antimista. Idästä Kultaista Tietä pitkin tuodut erikoisuudet pistävätkin torilla silmään, mutta silmäshoppailu sai pian uhkaavan käänteen kun Szaros kohtasi huonoksi onnekseen vanhoja tuttuja. Miehillä oli ajellut päät,  punaiset viitat ja tatuoidut kasvot. Toinen miehistä oli Szaroksen vanha evokaattori opettaja, Sorander Haut,  Thaylainen akateemikko, joka oli oletettavasti suorassa yhteydessä Szaroksen vanhaan mestariin, Tizergha Darnakiin. Evokaattorivelho uhosi ottavansa välittömästi yhteyttä itään, sillä hän ei uskonut Szaroksen hätävaleita laisinkaan paikkaansa pitäviksi. Tästä kauhistuneina urhomme ryntäsivät takaisin majataloon kerätäkseen tavaransa. He ohjasivat ratsunsa Kultaiselle tielle kohti Phsanttia, jättäen pahoitteluviestin Kauppaprinsille, jonka he toivoivat tapaavansa jälleen kymmenpäivän kuluttua Phsantissa.

Kultainen tie vei urhomme ensin Grefin Ylityksen majataloon, jossa he todistivat tuiganin horden perintöä, kurkkulaulantaa. Phentin sotilaslinnoitus puhui synkkää kuvakieltä Thayn valloitusretkistä myös Theskin valtakuntaan. Lopulta Ruskean Ratsumiehen majatalosta urhomme kääntyivät kaakkoon kohti Theskin vuoria ja Zarthulin kaivoskylää. Lopulta möykkyinen vankkuripolku päättyi rumien tönöjen rykelmään, jota vain kaivostoiminnan aloittaneet pasifistiörkit kutsuisivat kodikseen. Huomaamattomasti mukana kulkenut Kurbag the Abuser osoittautui oivaksi tulkiksi asioidessa kylän vanhimman Ragulgin kanssa. Vanha vihernahka valitteli Pikijuuren kaivoksen olevan poissa toiminnasta sillä kaivosmiehet olivat kaivaneet liian syvälle. Balrogit silmissään urhomme kuitenkin lupasivat tutkia hylätyt kaivokset. Örkkimainarit opastivat tunnelitarkastajat sortuman luo, josta huhuttiin Dagul Gajarbanin eli demonikäärmeen iskeneen. Puoliksi sulaneet kaivajan jäänteet tukivat tätä olettamusta, ja seinässä olevan aukon sisältä paljastunut, viisi tasoinen muinaisten saurusrotujen temppeli vahvisti sen. Demonikäärme osoittautui Spirit Nagaksi, jonka tasolta toiselle ylettyvät metkut koituivat liki urhojemme kohtaloksi. Lopulta käärmes oli kuitenkin päätön, mutta tämä maksoi Belgarwynnin molemmat lemmikit. Maailmanloppua hehkuttavat kaiverrukset temppelin metalliseinissä eivät painaneet sankariemme mieliä synkkyyteen, vaan he palasivat takaisin örkkikylään juhlittuina sankareina.

Krapulaisina ja satulanalukset täynnä raakaa piisaminlihaa, urhomme läksivät ratsain kohti Phsantin lähihistoriallisesti merkittävää kaupunkia.

Chapter VIII - Aglarondin Noita-Kuningatar

Urhomme onnistuivat täpärästi pelastamaan Gerardin velhonmetsästäjä toverin, Hylbrand Warspiken pahamaineisen rikollislordin Rusmar ”Snowman” Whitesnow kynsistä. Velhonmetsästäjä Warspike oli kiitollinen, mutta pelkäsi yhä Snowmanin katalaa kostoa. Warspike majoitettiinkin takaisin Wizards Pyreen eli Velhoroihuun, jossa Magefinder General Kolmbarc toivotti Gerardin tervetulleeksi takaisin velhonmetsästäjien riveihin.

Vietettyään hiljaisen aamun Paladin’s Innissä, Avelen haltiaystävä Aeson Soora toi mukanaan kauan odotetun kutsun Vihreään Palatsiin, jossa urhojamme odotti tapaaminen High-Steward Nerrol Hamastylin kanssa. Palatsi itsessään oli huikaiseva ilmestys, mutta kunnioitusta herätti myös obsidian study, muusta maailmasta eristetty mystinen huone, jossa Aglarondin tärkeimmät saattoivat puhua suurimpia salaisuuksiaan. High-Steward Nerrol Hamastyl oli luonnollisesti järkyttynyt urhojen tuomista uutisista ja uskoi rauhanajan olevan ohitse. Tämän vahvisti itse Noita-ruhtinatar Alassra Silverhand, tutummin Simbul, joka kaikkien yllätykseksi ilmestyi myös paikalle. Hän kertoi Punaisten Velhojen saaneen Jumalvasaran jo haltuunsa ja että lännen ja Aglarondin ainoa varteenotettava mahdollisuus on ennaltaehkäisevä isku ja Thayn kukistaminen, tarkoitti se sitten surua, verta ja totaalista sotaa.

Epäiltyään ensin Szaroksen tarkoitusperiä, Simbul päätyi lopulta käyttämään sankareitamme apunaan. Yuirwoodin prinssinä, Belgarwyn sai kunniakseen toimia Aglarondin lähettiläänä, jonka tehtäviin kuuluu valtakunnan liittolaisten haaliminen yhdeksi yhtenäiseksi rintamaksi tuota itäistä pahuuden akselia vastaan, jota Szaros kutsuu kotimaakseen.

Myöhemmin illan suussa tarkastellessaan aikaisemmin hankkimaansa omistusasuntoa, urhomme saivat kutsumattoman vieraan lihaisasta golemista. Kiinteistövälittä Bogdan Lundmarkin yhtiökumppani Dragotin Janda jäi tämän hirviöluomuksen ainoaksi uhriksi, mutta veri ja eritteet tahrivat vastamaalatun eteishallin jälleen remonttikuntoon. Vimmoissaan ja Punaisia Velhoja peläten, sankarimme hakivat Esoteric Order of Gor-Marrakin taikuritornista velho Semazifin tutkimaan golemin raatoa, ja Semazifin onnistuikin onkia olennon mustasta sydänlihasta vihreää nuolenkärkeä muistuttava amuletti. Tämä herätti sankareidemme salapoliisivaistot, oliko vihreä nuolenpää puolihaltioiden vapautusliikeen, Society of Verdant Arrowin symboli? Vai oliko se hämäystä? Punaiset Velhot? Rikollislordi Snowman? Hämmennyksissään he antoivat asian olla, mutta päättivät yksissä tuumin tarkkailla tilanteen kehittymistä.

Sumu joka mahdollisti golemin avoimen hiippailun kaupungin kaduilla jatkui yhä seuraavana päivänä. High Steward Hamastyl täydensi Noitakuningatar Simbulin määräystä ehdottamalla sankareillemme laivamatkaa Theskin valtakuntaan, Teflamin vapaakaupunkiin ja Theskin pääkaupunki Phsantiin. Aloittamalla allianssitunnustelut lähinaapureista Simbulille jäisi hieman enemmän aikaa järjestää rivejä Velprintalarissa kaukaisempien liittolaisten haalimista varten. Hamastylin ehdotuksesta, urhomme jatkoivat The Maroon Regiment palkkasoturikomppaniaan, josta he palkkasivat avukseen Shyvarin Solan verilöylyn veteraanin,  kirvestä käyttävän viiksekkään kaljupään Abramonin sekä sympaattisen morningstar puoliörkin Kurbag the Abuserin. Sen sijaan satamamestari Lennerd Westera tarjosi vain huonoja uutisia, yksikään laiva ei poistuisi satamasta ennen hernerokkasumun hellittämistä. Storm Nomad laivan kapteeni Zuzu Shagish sentään lupasi laivapaikan jahka lähtö olisi mahdollinen.

Käytyään The Torchissa, koko Velprintalarin satamaa valvovassa majakassa, urhomme saivat Velho Vuraz Mustekalalta tiedon, ettei sumu ole luonnollinen. Eipä aikaakaan kun he jo läksivät kohti Raatoluotoa urhean kalamies Osipin soutuveneessä. Jo Raatoluodon rantavesillä heidän kimppuunsa kävivät hain nahkaiset aaltopirut Sahuaginit. Lyötyään nuo aggressiiviset sahahampaat, sankarit rantautuivat luodolle ja löysivät ajopuista ja merilevästä rakennetusta majasta ruumiin ja onkalon luodon sisäiseen luolaan. Tuossa luolassa he tavoittavat ruman eukon majoineen. Tuo merihaahka siskoineen sai maistaa miekan terää. Kävi ilmi että noitasiskokset olivat osa katalan vetten valtiaan, sahuagin Lordi Scyllonin juonta. Vuosikymmeniä valmisteltu juoni valui kuitenkin hukkaan yhdessä Scyllonin sydänveren kanssa.

Osipin iskiessä aironsa veteen, sankarimme näkivät sumun haihtuvan silmissä ja lähdön kohti Telflamia koittavan.

Chapters I-IV - Uhka Idästä

Puolihaltia nainen Avele Amion saapui itäiseen Glarondarin linnakkeeseen keskikesällä 1372. Silverymoonilaisena diplomaattina hän oli siellä tutustumassa Aglarondin puolustukseen Velprintalarin hovin kutsusta. Vierailu sai yllätyskäänteen kun kaksi miestä ilmestyi linnakkeen keskuspihalle teleportaatio taian avulla. He olivat nuori velho-oppilas Szaros Rhym ja hänen tumma henkivartijaorjansa Asarkan Sekhmekheion, jotka pakenivat Eltabbarista, Thayn pääkaupungista. Linnakkeen komentajan, eversti Maldornin johtamissa kuulusteluissa he hakivat Aglarondista turvapaikkaa mutta kenraali lupasi luottaa heidän sanaansa vain jos he toteuttaisivat palveluksia Aglarondin hyväksi ja todistaisivat hyvät aikeensa. Heitä kaitsimaan eversti valitsi luottomiehensä, veteraani Gerard Greyfortin. Mukaansa he saivat myös neiti Amionin joka koki kahden muukalaisen näyttelevän merkittävää osaa tulevissa tapahtumissa.

Nelikko suuntasi pian kohti Lendorin kylää josta oli raportoitu levottomuuksia. Matkan aikana Avele ja Gerard kuulostelivat thaylaisia, mutta Greyfortille oli annettu lupa käyttää asettaan mikäli muukalaisten fasadi olisi valetta. Vapautettuaan kylän rosvojen kynsistä, ja pelastettuaan kirjaviisaan Galfram Deepwoodin näiden satimesta he saivat kuulla Galframin toimineen tietopankkina Punaisille Velhoille. Tietäjä oli laverrellut ummet ja lammet voimakkaasta aertifaktista, Jumalvasarasta, jonka voimia punaiset velhot siis saattoivat havitella. Hän paljasti myös itse suunnitelleensa pyrkivänsä seuraavaksi Yuirwoodin metsään jossa sijaitsevista muinaisista haltiaraunioista hänen oli määrä löytää Aistinkivi, näkemisen väline joka vihjaisi Jumalvasaran olinpaikasta.

Neuvoteltuaan asiasta kapteeni Erhornin kanssa, nelikko lähti itse kohti Yuirwoodia saadakseen lisätietoa ja löytääkseen aistinkiven. He suuntasivat kohti Relkathin Jalkaa, suurta puol-haltia asutusta keskellä Yuirwoodia. Kymmenpäivää myöhemmin he saapuivat perille kukistettuaan ensin Vanhan Huuhkajan pennun. Majatalo Sydänjuuressa he tapasivat Tarkaf Bluetuskin, Gerardin vanhan armeijatoverin joka toimi Relkathissa Aglarondin sotilasneuvonantajana. Kapteeni Tarkaf lupasi järjestää tapaamisen kaupungin päättäjien kanssa jossa nelikko voisi ilmaista asiansa.
Surmattuaan tukun gnolleja ja osallistuttuaan majatalojen väliseen keskikesän kevytmieliseen kilvoitteluun, Tarkaf sai sankarit tapaamaan Relkathin Jalan valtaapitäviä, prinsessa Blindelsyn Olóssyneä ja tämän efooreja joita olivat Lady Melordianix, vihreä velho Hamafil Sylerin, Yuirwoodin Metsämestarien Suur-Scoutti Ríven Edwenor ja populisti-kuvanveistäjä Yesveld Reshagar. Sankarit ilmoittivat halustaan löytää Aistinkivi ja neuvosto oli heille myötämielinen.
Metsämestari Riven Edwenor liitti nelikon matkaan samoaja Belgarwyn Olósynen jonka tehtävänä oli opastaa heidät Yuireshanyaarin tähtihaltijavaltakunnan muinaisen kaupungin Uail-Silden raunioille jossa Aistinkivi sijaitsi.

Selvittyään ukkosmyrskystä ja taivallettuaan raunioille, viisikko vangitsi aarteenryöstäjä Kreivi Cosmos Findarilaisen ja tämän apurit Cliamling Kauhean, Simion Sassaran ja Arthurin. Kun heidät oli jätetty vangeiksi samoajille, urhot penetroituivat muinaisiin raunioihin paatoksella. Taisteltuaan lohikäärmeitä, aaveita ja mekaanisia kauhuja vastaan, he lopulta löysivät Aistinkiven. Mutta puolustautuessaan kiven vartioita vastaan jokin meni pieleen, ja sankarit sinkoutuivat toiseen olemassaolon ulottuvuuteen.

He olivat saapuneet mystisen metsäiseen Sildëyurin transdimensionaaliseen tasoon jossa he tapasivat Feloinlia Taivassilmän, tähtihaltijattaren. Hän kertoi Raeranthur Moth’uran eli Hämäräherran yhdessä Lähettiläiden kanssa masinoimasta sisällissodasta jonka seurauksena tähtihaltiain pääkaupunki Tir’in’tiral oli liekeissä ja koko kansaa uhkasi hävitys. Feloinlia paljasti myös muinaisista kääröistä tietoja Jumalvasarasta ja kuinka se oli oli Iquar’Tel’Quassirin eli Luojakansojen luomus, usein kreditoitu kansalle jota kutsutaan nimeltä Sarrukh. Jumalvasara eli Erun’en’Namda luotiin muinaisessa Isstosseffifilin imperiumissa kauan sitten. Tarinat kertovat sarrukh velhojen cabalin, Ba’Etith’in keränneen laajalti muinaisten kansojen tietoja magiasta ja loitsuista ja koonnen ne ikivanhoihin kääröihin nimeltä The Golden Skins of the World Serpent, jotka jo tähtihaltioiden pahasti vanhentuneissa teksteissä tunnetaan the Nether Scrolleina. Kaikista voimakkaimmat loitsut koottiin olennon nimeltä Terraseer/Maailmannäkijä toimesta Oremen kaupungissa muotoon joka nykyään tunnetaan juuri nimellä Erun’en’Namda. Terraseer määräsi kuusikymmentä voimakasta sarrukh-lichiä vartioimaan Jumalvasaraa 100 vuoden vuoroissa. Sitä eivät Nethereneläiset koskaan saaneet haltuunsa eikä se ole näin osallinen nether scrolleja. ja tähtihaltiain kirjoissa sen olemassaolo on vahvasti kyseenalainen, sillä ennen Sarrukh rotujen lopullista tuhoa/kuihtumista, sitä käytettiin kymmenien/satojen alempien jumalien kuoliaaksi lyömiseen. Teksteissä sanotaan että tämä toimi saattoikin surmata Sarrukhien oman jumalan, World Serpentin.

Keskustelut kuitenkin taukosivat, sillä Hämäräherran elävätkuolleet kätyrit uhkasivat seurueen henkeä. Omituisesti Szarosta kohtaan käyttäytyneet vainajat kukistettiin ja Feloinlia lähti opastamaan seuruetta kohti Uirquissarin portaali-observatoriota jota hallitsi Mestari Nae’nithil Nyntynel. Observatorion kimppuun oli kuitenkin jo hyökätty mutta Nyntynel kykeni silti auttamaan sankareita. Samalla hän kertoi pelostaan että Hämäräherra oli luvannut Lähettiläille pääsyn Sildëyuirin portaaleihin joista oli suora tie Toriliin, Yuirwoodin metsään. Kesken portaalin preparoinnin, hyökkääjät palasivat, mukanaan velhoja. Feloinlia ja Mestari Nyntynel saivat taistelussa surmansa, kuten sai myös soturi Asarkan. joka uhrautui turvatakseen muiden paluun portaalin läpi. Neljä selviytynyttä havahtuivat aurinkoiselta menhir-aukiolta, Aglarondin pääkaupunki Velprintalar häämöittäen pohjoisessa, ja Relkathin Jalka idässä metsän siimeksessä.