Chapter XIII - Määränpää: Tuntematon

Astuttuaan Punaisen Velhon ansaan Immilmarin kaupungissa, urhomme kokivat jälleen äkillisen teleportaation. Kipunoiden haihtuessa sankariemme silmistä, he havaitsivat olevansa suuressa teltassa, seuranaan kolme murisevaa gnollia. Koirankuonolaiset tottelivat terästä, mutta niistä suurin osoitti olevansa Yeenoghu-jumalansa suosiossa. Tämän kolmihaarainen demonivarsta lopetti viuhumisen vasta gnolli-soturin komentajan käskystä. Astuessaan syvemmälle telttaan, sankarimme  tapasivat gnolleja komentavan Punaisen velhon, Assoros Rhymin. Kalju ja tatuoitu velho oli silminnähden sukua Szarokselle, joka valmistautui puolustamaan tarkoitusperiään isäänsä vastaan.

Mestari Rhym vaati poikaansa tulemaan tuomiolle Eltabbariin, Thayn pääkaupunkiin. Tyyni ja ilmeisen tietämätön sankarien asemasta Algarondin ulkopolitiikassa, Assoros Rhym lupasi myös säästää Szaroksen seuralaiset, mikäli nämä toisivat hänelle Ilk-Xuss’en rituaaliveitsen ja luoda teleportaatio-käärön jonka avulla kolme muuta voisivat palata Aglarondiin. Rhym kertoi urhojen olevan keskellä aavikkoa, Thayn velhojen Dabur 73 nimisellä kaivauksella, tarkoituksenaan kyseisen rituaaliveitsen löytäminen muinaisen kuninkaan hautakammiosta. Alakynnessä ja vailla pakoreittejä, sankarimme suostuivat laskeutumaan muinaiseen hautakammioon, jonka uumenissa heillä olisi aikaa punoa pakosuunnitelmaansa.

Aamuauringon valaisema kaivaus / työleiri todellakin oli hiekan saartama. Astuessaan sisään muinaiseen hautaholviin, punainen velho Doorus Buvan pyysi sankareita etsimään kolme hautoihin kadonnutta toveriaan, elossa tahi ei. Taival Mulhorandilaisen haudan syvyyksin alkoi varovasti, Punaisten Velhojen ekspedition jälkiä seuraten. Jo ensimmäinen kammio, suuren leijonapatsaan vartioima eteissali, paljasti kavalan skorpionikuilun, jonka pohjalla lojui tukku purppuranmustaksi turvonneita ruumiita. Jatkettuaan läpi eläinuhreilla täytetyn kammion, urhomme laskeutuivat tarkasti kaikuluodatut portaat, härkäpatsain koristeltuun saliin. Yksi kivihäristä oli lumouksen voimasta hyökännyt punaisten velhojen retkueen kimppuun, surmaten useita orjia, gnollisotureita ja myös yhden punaisen velhon. Ohittaen verilöylyn, toverimme työntyivät syvemmälle, kahdeksalla ovella reunustettuun käytävään.

Kussakin ovessa oli kaiverruksena Mulhorandilaisen mytologian mukaisia eläin/ihmis hahmoja ja väärää painaessa saivat sankarimme vastaansa matoja kihiseviä vainajia. Vasta painettuaan ”krokotiiliovea”, käytävä eteenpäin avautui ja urhomme ryhtyivät laskeutumaan jälleen uusia portaita. Ohitettuaan porrasturpiin johtavan ansan, he laskeutuivat kolkkoon kuninkaan jalkavaimoille tarkoitettuun hautakammioon. Rippeet punaisten velhojen retkikunnasta makasivat kammion lattialla, kuolleina ja kuivina. Samassa joukko tuonpuolisia varjoja, haamuja ja aaveita syöksyi sankareitamme kohden, riistäen elinvoimaa joka iskullaan. Olentojen henkinen vakaumus koko kuitenkin kolauksen kun kävi ilmi että miekka oli jälleen ektoplasmaa voimakkaampi.

 Uupuneina urhomme murtautuivat edemmäs, pieneen huoneeseen, jossa oli kolme ovea sekä pronssinen tulipesä. Sytytettyään hiilipannun punertavat hiilet, sankarimme perääntyivät köhien, sillä kyseessä oli helppo ansa. Tästä suivaantuneina, he murtautuivat sattumanvaraisesti yhden sinetöidyn kivioven läpi, joka avasi portaikon syvyyksiin. Mutta katso, portaat sankareidemme alla muuttivat muotonsa luiskaksi, ja avuttomat seikkailijat syöksyivät hirvittävää vauhtia kohti tuntematonta.

Syöksy päättyi yllättäen, mutta käytävän päähän oli viritetty useita veitsenteräviä rautalankoja, joiden tehtävänä oli viipaloida haudanryöstäjät ikään ja sukupuoleen katsomatta. Avelen ja Belgarwynin onnistui sujahtaa lankojen välistä puoliksi haltiamaisella ketteryydellä, kun taas nuori Szaros menetti vasemman jalkansa varpaat liki kokonaan. Levy- ja rengaspanssarit kirskuen syöksyvä Gerard katkoi loput langat silkalla elopainollaan.

Patsasreliefit

Selvittyään säikähdyksestä, urhomme ottivat uuden huoneen haltuunsa. Hieroglyfein koristellun eskikokoisen salin vastaseinää koristi kolme naispapitarta esittävää patsasreliefiä. Koska kukaan ei uskonut hautakammion päättyvän tähänkään huoneeseen, sankarimme aloittivat ovi & ansamekaniikkojen hapuilun patsasreliefien luota. Samalla hieroglyfit tulkittiin kuuluvaksi muinaisen Mulhorandilaisen jumalkuninkaan Sek-Anhurin saagaan.

Sattuma oli satumainen, sillä juuri Sek-Anhurin hautaan, Azulduth suolajärven rannalla heidän oli määrä matkata ennen joutumistaan teleportaatiokaappauksen uhreiksi. Näin ollen hauta kätki sisäänsä sekä Ilk-Xussin rituaalitikarin ja Asarkanin salaisuuden. Lopulta joku tunki sormensa yhteen patsasreliefien silmärei’istä, laukaisten ansan. Lattia portaikon edessä alkoi nousta, ja partaiden silmistä tursui mustaa öljymäistä mönjää, joka kävi hyökkäykseen sankareitamme vastaan, huoneen kutistuessa hitaasti kuin jätepuristin. Taistelu mustia vanukkaita vastaan oli voittoisa, kuten arvata saattaa, mutta Gerard menetti kalliilla teettämänsä hopeavarstan, joka syöpyi piloille mustassa marinadissa. Sankarimme eivät kuitenkaan murskautuneet kuoliaiksi, vaan patsaiden alle aukesi lyhyt portaikko, jota pitkin he pääsivät synkkätunnelmaiseen käytävään.

Jumalkuninkaan haudan vartija, Zahuur.

Avattuaan käytävän giljotiinimaisen teräs-skarabi-oven, arkeologimme astuivat itsensä jumalkuninkaan kahdeksantahoiseen hautaan.  Mutta ennen Sek-Anhurin sarkofagin avaamista, he kohtasivat neljä haudan vartijaa, jotka hyökkäsivät khopeshit valmiina suorittaakseen pyhän tehtävänsä. Pölyiset kalmot hakattiin maahan armotta, mutta tuhonsa hetkellä yksi muumioista kutsui Szarosta haudantakaisella äänellä:

 ” Szaros Rhym… Rasia, vartioholvissani.
Pidä siitä huolta, älä hukkaa, älä riko. 
Kress the Apostate, hallitsee.. Jumalvasara.  
Jos löytävät sinut, joudut rituaaliin.. Apokalypsi. 
..Uhraa itseäsi sille, Riko rasia. Tuhoa ne. Szaros.”

Näin puhui (ja luultavasti vihoviimeisen kerran) Assurmaath Asarkan Sekhmekheion. Yhdestä vartioholveista todella löytyi pieni mustanvihreä, sinetöity rasia, jonka kanteen oli kullattu kirjaimet S ja R. Sankarimme piilottivat sen visusti, etteivät punaiset velhot pääsisi siihen käsiksi. Itsensä jumalkuninkaan sarkofagin ryöstö sujui mallikkaasti, ja toismaailmallisen oloinen rituaalitikari kalasteltiin pyhitetyn vainajan rintaontelosta pientä inhoa tuntien.

Asarkin rasi (vas.), Ilk-Xuss'n rituaalitikari (oik.)

 Saavutettuaan tavoitteensa, urhomme aloittivat varovaisen paluumatkan pinnalle, pohtien kiihkeästi parasta tapaa livahtaa Assoros Rhymin hyppysistä. Lopulta he olivat nousseet takaisin haudan ensimmäiseen saliin, jossa punaiset velhot orjineen jo odottelivat seuruetta. Mestari Rhym piti kourassaan teleportaatioloitsun kääröä, jonka hän lupasi luovuttaa kolmelle Aglarondilaiselle mikäli Szaros ja Ilk-Xussin tikari tulisivat hänen mukaansa. Sankarien juoniessa epätoivoisesti keskenään säästääkseen nuoren maanpetturin hengen, paikalle saapui punainen velho Tsizergha Darnak , jonka ansiosta he olivat joutuneet tänne. Raivoissaan Assoros Rhymin diplomatiapainotteisesta linjasta, transmutaattori Darnak karjui punaisia velhoja surmaamaan koko seurueen välittömasti. Hetken mielijohteesta, Szaros astui eteenpäin, mutta velhon viekkaudella hän loihti telekineettisen pulssin, jolla riisti loitsukäärön isänsä käsistä. Suojautuen noidutun kiviseinän taakse, sankarimme lausuivat käärön taikasanat ja salamaniskuja vältellen pääsivät pakoon.

Rhym vanhemman loitsu oli tosi, sillä silmänräpäyksessä hiekkaiset kalkkikivipaadet vaihtuivat kumpuileviin nummiin Velprintalarista etelään.  Kylmä pohjoinen merituuli tervehti tuttavallisesti säikähdyksellä selvinneitä sankareitamme, mutta heidän edessään siintävä Aglarondin pääkaupunki valmistautui sotaan.

Chapter XII - Henkien maa

Löydettyään velho Rhydian Mustaruusun tornista potenttia divinaatiomagiaa huokuvan Zindarakin Kompassin, nelipäinen sankarijuokomme, Avele ”Suu joka puhuu” Aemion, Szaros ”Punainen Sauva” Rhym, Belgarwyn ”kitiinikuiskaaja” Olóssyne ja Gerard ”Shyvarin solan teurastaja” Greyfort, pääsivät vihdoin palaaman Taikuri Uxofeuksen luo. Zindarakin kompassi johdatti taikurin loitsut Assurmaath Asarkan Sekhmekheionia kohden, mutta oppiakseen lisää, sankarimme ohjattiin kohti Rashemenia ja Wychalaran noitia.

Retkeilyn uuvuttamina he palasivat Gor-Marrakin Esoteeristen Velhojen tornilta vielä nimeämättömälle kiltatalolleen. Nautittuaan lyhyet yöunet ja herättyään vastentahtoisesti kodinpäämies Masvar Lohenjuoksun kello seitsemän pekoneille, kiltatalon ovea paukutettiin. Kalastaja Osip toi mukanaan kiireellistä sanaa satamamestari Lennerd Westeralta, jonka luo urhomme marssivat oitis, joskin ärtyneinä. Sembialaisen kuunari Harkonnen laiturilla kävi pian ilmi, ettei sankareita odottanut Lennerd Westera toiminut omasta tahdostaan, vaan jonkin mielenhallintaloitsun lumoamana. Sankareitamme Scyllon Valloittajan tuhosta syyttänyt Westera sai ikäväkseen surmansa ennen mysteerin ratkeamista sillä laiturille nalkkiin jääneet sankarimme saivat kimppuunsa vedenalaisen mahdin. C’tholduiniksi itseään kutsuva aboleth luotaili ja tutki sankariemme voimatasoja mutta vetäytyi lopulta tuhanneksi vuodeksi punomaan juoniaan urhojemme mahdollisten jälkeläisten päiden menoksi. 

Abolethin ilkeät telepatialoukkaukset saivat Avelen itkemään vielä useiksi vuoroiksi taistelun jälkeen mutta Gerardin olotila huononi nopeasti. Heittäydyttyään mereen kohtaamaan abolethin molemmille suotuisassa ympäristössä, Gerard oli noussut pintaan haukatakseen happea, jolloin hänen kasvoilleen lensi vesikauhuinen lepakko. Myöhemmin hän spekuloi että kontakti vaahtoavan nahkasiiven kanssa sai hänen ihonsa kuulaaksi ja vuotamaan ruumiinnesteitä pian taistelun jälkeen. Onneksi Valkur jumalalle pyhitetty Suolatuulten kirkko oli lähellä, ja pastori Wilgerin parantavat loitsut säästivät vanhan velhonmetsästäjän tuskaiselta lepakkorabies tartunnalta.

Kuivattuaan kalsarinsa, sankarimme suuntasivat kohti Velprintalarin neuvoston salia tapaamaan high-steward Nerrol Hamastyliä sillä he muistelivat myös Hamastylin murehtineen Rashemenia. Neuvoston Salin pihalla parveili jos jonkinmoista diplomaattia sillä oli kuun viimeisen kymmenyksen viimeinen päivä ja jokaisen Aglarondilaisen kaupungin tahi yhteisön edustajat kokoontuivat Velprintalariin Suurta Neuvostoa varten. Paikalla oli myös Relkathin Jalan ihastuttava puolihaltiaprinsessa Blindesyn Olóssyne. Belgarwynin ja tämän sisaren kohtaaminen oli lämminhenkinen, joskin yksikätinen kapteeni Tarkaf Bluetusk viilensi tunnelmaa. Pian paikalle eksyi myös Nerrol Hamastyl, joka oli silminnähden hermostunut, sillä Simbulin oli määrä esittää Thayn-vastaisen offensiivin perusprinsiipit, eikä noitakuningatarta näkynyt missään. Sankarien kerrottua Rashemen intresseistään Hamastylille, pyytää hän heitä siirtymään tuohon kesyttömään pohjoiseen valtakuntaan välittömästi. High-Steward on nimittäin huolissaan kadonneesta suurlähettilästä, Simcockista, jonka vastuulla on pyytää Rashemeniä mukaan allianssiin. Hamastyl ohjeisti urhot pikimmiten Noituuden Torneille velhotar Marina Bundaranin luo, jonka voimilla matka Rashemeniin kävisi silmänräpäyksessä.

Poistuessaan Neuvoston salilta, väkijoukosta putoaa kirje suoraan Belgarwynin eteen. Siihen oli laadittu: ”Veljesi. Metsäinkävijäin Sali, kysy Hwindiriä” ja allekirjoituksessa vihreän nuolen symboli. Kirje kuumotteli puolihaltian sormia, sillä vihjeet hänen kadonneesta isoveljestään Prinssi Branelwyristä olivat harvassa. Sankarimme poikkesivat kuitenkin ensin Noituuden Torneille, kolmelle taikuuden pilarille, jotka kohosivat kuin kohtalon oikusta aivan Velhoroihun velhonmetsästäjien kartanon vieressä. Ihailtuaan velhottarien taianomaista viidakkoa, toverimme pääsivät velhotar Marinan juttusille. Neiti Bundaran tiesi kollegansa Andika Jasarin vieneen Simcockin teleportaation keinoin Rahskemeniin, jonne hän lupaa viedä myös sankarimme. Velhotar puhui lämpimästi myös edesmenneestä Lenia Taivastulesta, johon hän yhdisti Gerardin.

Velhottaren jäädessä preparoimaan loitsujaan, sankarimme läksivät keräämään kamppeensa. Mutta tätä ennen he suuntasivat Metsäinkävijäin Salille. Kirjeessä mainittu puolihaltia Hwindir Jäälampi otti Belgarwynin ja Avelen avosylin vastaan, ihmiskaksikon jäädessä yksille baaritiskin luo. Jäälampi kertoi uskovansa Prinssi Branelwynin olevan elossa mutta vangittuna täällä Velprintalarissa. Puolihaltiamme ottivat uutisen vastaan epäillen, mutta toiveikkaana. Hwindir vannoi saavansa asialle vahvistuksen aivan näinä päivinä mutta hänen puheensa kääntyi nationalistiseen puolihaltiapopulismiin, jossa maalattiin vihreämpää tulevaisuutta vailla ihmisvallan iestä. Kauempaa tilannetta seurannut Gerard oli juuri nostamassa tuoppia huulilleen, kun demagogin tiivistämää tunnelmaa leikattiin veitsen terällä. Koristen verta, vanha velhonmetsästäjä kaatui polvilleen pidelleen kurkkuaan, viitallisen salamurhaajan sännätessä ulos Salista. Aina yhtä valpas Szaros ryntäsi puukottajan perään. Kiivas kujajuoksu päättyi lopulta vanhaan satamaan, herättäen oitis epäilykset rikollislordi Rusmar Whitesnow, eli Snowmanin suuntaan. Kiitos nopeiden hoitoloitsujen, Gerard selviytyi ja Hwindirin vakuutellessa tietämättömyyttään, sankarimme poistuivat kiltatalolle pakkaamaan, jättäen kansakunnan jakavan rotusodan vielä hetkeksi kytemään.

Palattuaan Noituuden Torneille, velhotar Marina Bundaran lennätti urhomme teleportaatioringin luo. Korkean tornin huipussa hän lausui loitsun, joka sinkosi toverimme kauas Rashemeniin, ethran-parantaja Vela Peikonlemmen mökille. Matka suurlähettiläs Simcockin löytämiseksi alkoi murheellisesti, sillä Marina onnistui taikomaan itsensä kiviseinään. Loihdittu kiviseinä oli toiminut Simcockin ja velhotar Andikan puolustuksena, mutta sankarimme löysivät kummankin pahoin kärsineet ruumiit palaneen mökin luota. Samassa he joutuivat puolustamaan myös omia henkiriepujaan. Sotatorven soidessa Mustan Luun örkkisoturit vyöryivät sankareitamme kohden. Mutta edes raskaasti panssaroidut karhuilla ratsastavat raakalaiset eivät pystyneet urhojamme lannistamaan, vaan pian vaappui itse Mardulk Seipäänkärki käsi ojossa kohti viljavan kultaisia peltoja.

Kuolleen örkkikomentajan varusteista löytyi juuri tähän sijaintiin osoittava kartta, jonka alkuperä oli pääteltävissä thayhin. Lisäksi örkillä oli hallussaan Simcockin verinen pergamentti, jonka tämän piti toimittaa Rashemenin Rautaherralle Volas Dyervolkille. Kiitos avuliaan metsästäjän Radovan Kantorovin, matkamiehemme pääsivät pian keskellä Rashemenia sijaitsevaan Mulptanin kaupunkiin. Vietettyään yönsä Iloisen Naalin majatalossa, seurueemme vuokrasi ponit Termôn Tinakengän talleilta, tarkoituksenaan ratsastaa Immilmariin, Rashemenin pääkaupunkiin. Päivän ratsastus viiltävässä alkutalven viimassa sai osan tovereistamme kokeilemaan Jhuild-tuliviiniä Kadonneen Tokan tienvarsitavernassa. Matkan jatkuessa pilvisessä mutta yhä hyytävässä kelissä, seurueemme saapui suuren telttaringin luo. Kävi ilmi että kerrankin tuuli oli myötäinen, sillä leiri oli itsensä Rautaherran seurueen. Kookas soturipäällikkö otti Aglarondin diplomaatit vastaan, ja kertoi olevansa matkalla Urlingiin, keskustelemaan henkien ja wychalaran-noitien kanssa. Kuultuaan sankariemme asian, hän kehotti näitä ratsastamaan Äyrämille, Urlingmetsän läheisille vaikeakulkuisille nummille. Siellä heidän tulisi surmata Balakaha-peto, ja täten ansaita henkien ja noitien suosio.

Yövyttyään Rautaherran teltoilla, urhomme suuntasivat pohjoiseen. Äyrämät heittivät haasteen myös kokeneelle Belgarwynille, jonka jäljitystaidot johtivat heidät jääpeikkojen railoon. Tällä kertaa miekat jäivät tuppeen, sillä seurueen verbaalikot syöttivät peikoille pajunköyttä. He saivat niistettyä näiltä vajakeilta myös vihjeen Balakahan olinpaikasta, ja jatkoivat matkaansa kiireesti. Seuraavana päivänä pedon pesä oli löydetty. Vaarallinen laskeutuminen luolaan ja kuiluihin ahdisti kiipeilijämme tukalaan tilanteeseen itsensä Balakahan näyttäytyessä. Osan vielä roikkuessa köysissä, behir-hirviöksi paljastunut peto iski kuin syöksemänsä salamat. Mutta jos oli sen isku viekas ja nopea, niin oli myös itse taistelu. Voipuneina mutta yhä hengissä, sankarimme riistivät olennolta sen lohkaremaisen pään ja aloittivat monimutkaisen siirto-operaation sen kuljettamiseksi Urlingin kylään. Palkkiokseen he löysivät myös lumotun laukun, jonka sisällä oli toistasataa paunaa sipuleita.

Pyytäjämme suuntasivat kohti Urlingin pientä kylää. Siellä Rautaherra Volas Dyervolk oli silminnähden hämmästynyt sankarien uroteosta, ja lupasi puhua suopeasti kun oli aika puhuttaa noitia. Tähtien loistaessa kirkkaina yö taivaalla, Rautaherra seurueineen opasti urhomme Urlingmetsän rajalle. Noitavalojen hohteessa he kohtasivat seitsemän alastonta naishahmoa, jotka puhuivat kuin yhdellä suulla. Rashemenilaiset lauloivat ikivanhoja loitsujaan noidille, jotka vastasivat myös näiden kysymyksiin. Wychalaran hyväksyi Rashemenin liiton Aglarondin kanssa ja vannotti sodan Thayta vastaan tuovan siltikin suurta surua. Muodollisuuksien päätyttyä, vain yksi naishahmoista jäi paikalleen ja lähestyi sankareita. Lady Yhelbruna oli voimakas noita ja hän lupasi auttaa sankareita ottamaan vielä kerran yhteyttä etsimäänsä henkeen. Hänen lausumansa loitsun voima oli suunnaton, ja pian kaikkialla oli vain pilkkopimeää. Mutta tuon pimeyden keskeltä astui esiin hahmo, kaljun soturin, jonka jokainen tunnisti Asarkaniksi.

Hän kuuli Szaroksen kutsuvan ja kertoi kohdanneensa Sildë-Yuirissa olennon nimeltä Xutan Tarkkailija. Tämä muinaisen saurialaisen ylipapin henki tahtoi tuhota Asarkanin, sillä Kress the Apostaten, luopion, paluuta ei ollut ennalta nähty. Kuolemansa hetkellä Asarkan oli kutsunut Szarosta, mutta heräsi uudelleen. Hän oli jälleen jumalkuningas Sek-Anhurin palveluksessa, Assuranin temppelivartijana. Asarkan kertoi jumalkuninkaan ajan olevan lopussa ja hänen itsensä olevan yksi zahuur’eista, pyhitetyistä sotureista, jotka vartioisivat tämän matkaa tuonpuoleiseen. Hän pyysi Zharosta etsimään Sek-Anhurin hautatemppelin Azulduth suolajärven rannalta. Asarkanin hahmon alkaessa hiipumaan hän vannotti Szarosta pitämään itsensä turvassa, mutta kiirehtimään ennen kuin punaiset velhot saavat Jumalvasaran mahdin haltuunsa.

Sulatellen vanhan pronssinahan sanoja, urhot kiittivät Rautaherraa ja Wychalaran noitia. Heille neuvottiin Immilmarissa sijaitseva Aglarondin lähetystö, jossa Simcock oli työskennellyt ennen kuolemaansa. Kahden päivän hyisen matkustamisen jälkeen sankarimme saavuttivat Ashane-järven rannalla kukoistavan Rashemenin helmen, kaupungin jota dominoi valtaisa rautainen linnake. Aglarondin lähetystössä suurlähettilään kuolemasta harmistunut virkailija Kamrt Palokaivo neuvoi urhomme velho Flurim Taikakauran puheille. Muutaman tunnin valmistelun jälkeen tämä olikin valmis loihtimaan diplomaattimme takaisin Velprintalariin. Mutta kesken loitsun velhon ulkomuoto koki myös morfoosin, ja ystävälliset parrakkaat kasvot väistyivät kylmän, tatuoidun kaljun hahmon tieltä. Silmänräpäyksessä Szaros tunnisti vanhan mestarinsa Thaysta, Tsizergha Darnakin. Myös Gerard tunnisti miehen, sillä hän on kohdannut tämän Shyvarin Sodan verilöylyssä. Tämän loitsu surmasi hänen rakkaansa Lenia Taivastulen. 

Samassa he olivat poissa. 

Chapter XI - Mustaruusu

Sankarimme matkasivat Velprintalariin Khuda Dadin junailemalla Varjoportaalilla. Portaalin jäädessä Telflammin Varjomestareiden haltuun, urhomme palasivat takaisin kiltatalolleen. Talon restaurointi oli vihdoin valmistunut ja oven yllä riippuva tyhjä vaakunakyltti odotti itselleen nimeä. Seuraavana aamuna, pureskeltuaan kuivamuonaa aamiaiseksi, urhomme läksivät raportoimaan Theskin tehtävän onnistumisesta. He tavoittivat High Steward Nerrol Hamastylin nauttimassa aamiaista Palatsin puutarhassa, yhdessä paikallisten poliitikkojen kanssa. Hamastyl kertoi odottavansa Simbulin paluuta lännestä, jossa tämä oli tapaamassa voimakkaita liittolaisia. Hän odotteli myös jo päiviä myöhässä olevan diplomaatti Simcockin paluuta Rashemenista, tuosta kylmästä joutomaasta, jolla on vähintään Aglarondin veroinen sotahistoria Thayta vastaan.

Jääden odottelemaan tapahtumien kehittymistä, sankarimme suuntasivat kauan odotetun henkilökohtaisen huollon pariin. Nuori mystikko Szaros Rhym oli päättänyt tutkia varjojen mailla kuulemaansa ääntä hieman tarkemmin, kun taas kokenut velhonmetsästäjä Gerard Greyfort läksi etsimään kiltatalolle hovimestaria. Vanhentunut Avele Aimion jäi kiltatalolle kirjoittamaan kirjettä kotopuoleen, kuten jäi myös puoli-haltia prinssi Belgarwyn, jonka sulkakynä kuvaili vivahteikkaasti hämähäkkieläinten erinomaisuutta hänen siskolleen osoitetussa kirjeessä.

Szaros löysi vastauksia Neljän Kuun Temppelistä, Selune-jumalattaren pyhäköstä. Kaunis ylipapitar Lenore lupasi tavoittavansa hengen, joka Szarosta oli lähestynyt, 500kultarahan rituaalimaksua vastaan. Thayn toivo uskoi hokkuspokkuksen, ja lupasi palaavansa puolen yön aikaan rituaalia varten. Tällä välin Avele oli käynyt tarkastamansa sijoituskohteensa, Guillevic Tynnyrintekijän työpajan ja Stragan Kaivosyhtiön. Molemmilla pyyhki hyvin. Avele lupautui seuraamaan Szarosta Selunen temppeliin, kun kiltatalon ovi rysähti auki ja Gerard saapui yhdessä uuden hovimestarin kanssa. Masvar Lohenjuoksu sammui oitis keittiöön, mutta Gerard vaati päästä mukaan temppelin rientoihin. Szaros ja Avele livahtivat temppelille, mutta päihtynyt sotaveteraani seurasi heitä. Kiitos ylipapitar Lenoren neuvokkuuden, vanha hurtta saatiin rauhoittumaan nuoren papittaren hoiviin, muiden valmistellessa rituaalia.

Valmistelut olivat turhia, sillä mikään määrä timanttipölyä ei olisi tuottanut tulosta. Ylipapitar ei saanut kontaktia Szarosta piinanneeseen henkeen, ja nuori punainen velho oli ymmällään. Outo tilanne vaati outoja ratkaisuja, ja sankarimme löysivät itsensä pian Gor-Marrakin Esoteerisen Veljeskunnan seitsemältä ovelta. Mukaan oli eksynyt myös metsäpoliisi Belgarwyn, joka nähtiin kutittelemassa lukkeja Loitsukallion kaupunginosassa.

Taikurimestari Uxofeus tiesi miten voi tavoittaa tavoittamattoman, ja ohjeisti urhojamme etsimään Zindarakin Kompassin. Hän neuvoi heitä matkaamaan velho Rhydian Mustaruusun tornille, Yuirwoodin rajalle. Rauhallinen maaseutumatkailu olikin otollinen porkkana politiikan koneistossa ryvettyneille sankareillemme, ja he läksivät matkaan.

Ratsastettuaan uusilla ratsuillaan (joskin Belgarwyn onnistui keplottelemaan vanhan sotaorinsa takaisin itselleen) Halendoksen kylän läpi, urhomme poikkesivat pusikkoisille kukkuloille, jotka reunustivat Yuirwoodin pohjoista rajaa. Kolmantena matkapäivänä he vihdoin saapuivat Mustaruusun tornille, ja pääsivät pähkäilemään vahvaan ulko-oveen kaiverrettua arvoitusta. Belgarwyn ratkaisi pähkinän oitis, ja sankarimme ryntäsivät sisään tornin aulaan, joka kuhisi pieniä kiukkuisia hiisiä. Käyttäen raskasta väkivaltaa linnunluisia vihernahkoja vastaan, sotapäällikkömme putsasivat aulan ja sen alaiset kellarit saastasta. Hyvä niin, sillä he viettivät seuraavan vuorokauden pähkäillen neljästä pilarista ja viidestä muinaisesta alkuaineesta koostuvaa arvoitusta.

Päästyään vihdoin eteenpäin, he kulkivat läpi hylättyjen makuusijojen ja työhuoneiden. Lopulta viidennessä kerroksessa he löysivät rituaalihuoneen, jonka katto oli romahtanut ja seinät kuivuneen veren peitossa. Huoneessa oli myös pieni, inhottavan näköinen olento, joka lyllersi heidän luokseen haisten pahalle. Tuo siansilmäinen ryökäle sai miekasta, mutta kuolema oli sille vain portti uuteen elämään, ja olento kasvoi lihaa ja luita säästelemättä hirmuiseksi demoniksi. Tuo, myöhemmin Glabrezuksi tunnistettu, otus osoitti kuitenkin ylimielisyyttä neljää kuolevaista sankariamme kohtaan, jotka osoittivat teoillaan jälleen olevansa askeleen lähempänä kuolemattomuutta.

Puhaltaen verta keuhkoistaan, soturimme ryhtyivät etsimään Zindarak Kompassia. He eivät olleet ainoita, jotka löysivät jotain sinä päivänä, sillä Yuirwoodin kauhu ja terrorisoija, lohikäärme-äiti Viarmantriul Kamala paikallisti sankarimme Mustaruusun torniin. Myrkkyä syösten tuo suuri käärmes ryhtyi repimään tornia alas kerros kerrallaan, ja rohkeat urhomme pakenivat kellariin. Myrkkykaasujen kirveltäen silmiä, sankarimme sytyttivät taikavalonsa ja lähtivät ryömien hiisitunneleihin. Sokkeloisista käytävistä he pelastivat Letard Vanuvarpaan, maahismiehen jota hiidet olivat käyttäneet käymälänään. Nöyryytyksestään välittämättä Letard opasti sankarimme ylös Yuirwoodiin ja sieltä Sinisen Sammakon majataloon.

Hyvästeltyään päähän potkitun maahisen, sankarimme liftasivat vankkurikyydin takaisin Velprintalariin, jossa he marssivat oitis mestaritaikuri Uxofeuksen puheille. Taikuri kellutti Zindarakin kompassia elohopeavadissa ja kutsui ajan ja avaruuden herroja. Ohuen ohut säie elohopeaa nousi astiasta, ja värisi kaukaisella äänellä:

”Valtakunnassa Sek-Anhurin, Vahdissa Assuranin Temppelin portilla, seisoo  Assurmaath Sekhmekheion.”

Riemu repesi rituaalin vihdoin onnistuessa, mutta vastaus herätti uusia kysymyksiä. Oliko kyseessä todella Asarkan,  jonka kokonimen värisevä ääni lausui. Urhomme tiesivät toki tuon edesmenneen pronssinahan toimineen nuoruudessaan temppelivartijana  mutta veljeskunnan kirjaston mukaan Sek-Anhurin valtakunta sijaitsi Suur-Mulhorandissa yli vuosituhat sitten.

Uxofeus neuvoi, että mikäli Szarosta todella oli lähestytty menneisyydestä, tarvittaisiin voimakasta noituutta äänen luokse pääsemiseksi. Sellaista jota taitavat vain Rashemenin Wychalaran noidat. Ehkä noidat myös tietävät minne on jäänyt suurlähettiläs Simcock?

Kertomuksia Varjoista, osa 2. - Glarondarin linnake

Seuraava ote on kopioitu lautasliinasta, johon Szaros Rhym hahmotteli edellisenä yönä kokemansa unen, laatien sen vuoropuhelun muotoon. 13.8.1372DR.

Unessaan hän oli yhä Glarondarin linnoituksessa kuulusteluhuoneessa. Taustalla kädet puuskassa seisoi Gerard, tuijottaen heitä tuimasti. Iäkäs eversti Maldorn haroi lyhyttä partaansa ja kumartui heidän puoleensa: 

Ihmeeksi minun on todettava että uskon teitä. Mikään ei viittaa että kertomanne olisi Valetta ja herra Sekhmekheion, teidän täytyisi olla hirvittävä flagelantti jos tekisitte kehollenne moiset arvet vain tarinan tähden! Mutta tapa jolla saavuitte on herättänyt epäluuloja ja kummastusta, joten en voi taata turvallisuuttanne täällä linnoituksessa. Mutta luottamusta ja arvostusta voi ansaita vai mitä herra Sekhmekheion, siksi haluan teidät palvelukseeni. Mukaanne saatte vanhan toverini Luutnantti Greyfortin joka on vastuussa suoraan minulle. Laadin teille kulkuluvan ja todistuksen jonka allekirjoitan ja sinetöin, se olkoon turvananne. Mutta tietäkää nuori herra Rhym, samalla pergamentilla valtuutan myös herra Greyfortin toteuttamaan nopeaa oikeutta mikäli sananne osoittautuvat valheellisiksi..

Kääntyen Gerardin puoleen: Luutnantti, ottakaa mukaanne myös vieraamme Velprintalarin hovista, Neiti Amion, en kestä häntä enää..”

Kertomuksia Varjoista, osa 1. - Punainen Velho

Seuraava ote on kopioitu kaarnan palasta, johon Szaros Rhym kirjoitti mietteitään kolmannessa persoonassa, 11.8.1372DR

Rehvastelu ja suuri suu. Ne olivat olleet hänen taakkanaan pienestä pitäen. Oli asia mikä tahansa, aina hänen nopea kielensä syöksi sanoja joita hän pian katuisi. Jo pienenä hän puhui itsensä tilanteeseen, josta maksoi nyt kalliisti. Nyt, jälkiviisaana, hän ei enää vannoisi tulevansa Arkki-Transmutaattoriksi aivan yhtä vikkelään mitä puolitoistavuosikymmentä sitten, ja tätä valkoista valetta hän joutui paikkailemaan ja paisuttamaan näihin päiviin asti. Vain yhtä kuun kiertoa sitten hänen puheillensa tuli vihdoin loppu, kun hänen oppilastoverinsa Segoris paljasti hänen valheensa molempien Mestarille. Jos hän ei olisi rehvastellut olevansa Segorista parempi käytännössä katsoen kaikessa, ei tuo lurjus olisi ehkä laverrellut. 

Hädissään hän kääntyi vartijaorjansa Asarkanin puoleen, mutta tämä yllätti hänet tietämällä hänen ahdingostaan. Asarkanin avulla he saivat käsiinsä Öljy-Jhangharan ja tämän tutkimat konjurantti-välineet, ja lopulta uhkailun ja kevyen kidutuksen jälkeen Öljy suostui paljastamaan transdimensionaalisen siirtymäamuletin salat.

 Jos vain hän olisi jälleen pysynyt hiljaa eikä Öljy olisi kuullut hirveitä uhkailuja ja solvauksia joita hän suustaan jälleen kerran pääsi, ei tuo kirottu konjurantti-oppilas olisi varmaankaan livauttanut ohjeistukseensa vääriä koordinaatteja.  

Teleportaatio-loitsu on jotain mitä hän ei kyllä halua kokea hetkeen uudestaan. Hänen vatsaansa väänsi, päätä jyskytti, mahtoiko hän jopa antaa hieman ylen, kunnes sumu heidän ympäriltään lopulta hälveni. Lukukammion kiillotettu marmorilattia ja tunkkainen synkkyys olivat vaihtuneet hiekkakenttään, korkeisiin, rujosti työstettyihin kivivarustuksiin ja siniseen taivaaseen jota vasten viuhuivat tuulen piekseminä lukuisat vaakunat ja liput. Näitä vihreäkeltaisia lippuja koristivat hurjat aarnikotkat, jotka hän oli oppinut tuntemaan pienestä pitäen vihollisen, Aglarondin valtakunnan, symbolina. Huomattuaan ympärillään kymmenet miekkoja huotristaan vetävät soturit ja ritarit, hän oli nostanut kätensä pystyyn, Asarkanin seuratessa hänen esimerkkiään.  

Ja jälleen hänen suunsa oli hänen järkeään edellä: ”Minä olen Szaros Rhym!  En ole Punainen Velho! Minä antaudun!”

Chapter X - Alabasterin Miekat

Turvattuaan Thesk-vuorien örkkien kaivostoiminnan jatkuvuuden tuleville vuosille, urhomme jatkoivat matkaansa kohti Phsantin kauppakaupunkia. Ratsujen hidas jolkutus palautti seurueemme takaisin Kultaiselle Tielle ja Ruskean Ratsun majataloon. Tuolle yölle ei unta kuitenkaan suotu, sillä vihollinen oli jälleen läsnä. Luinen epäkuollut soturi apureineen ryntäsi sankariemme yösijoille, pakottaen heidät jälleen taistelemaan henkensä puolesta. Luurankojen pirstoutuessa seinille, kävi ilmi että myös osa majatalonpitäjä Moskalin muista vieraista oli pahan lumon alla. Näitä raahustavia zombeja oli siis myös tappaminen. Ennen kiivasta iskuaan majatalon sisäpihalle, urhot pelastivat rujon bardin Khuda Dadin vaimoineen ja näiden jäädessä elvyttämään majatalon isäntää. Ulkona urhojamme odotti häijyn nekromantian syy ja seuraus, Punainen Velho Thazal Tabar. Mutta kaikki elävä kuolee, ja punakaapu syöksyi sikolättiin taikasalaman lyömänä. Taistelu pihalla rymyäviä kätyreitä vastaan olisi ollut nopea, ellei punaisia velhoja olisi ollut kaksi. Kaikenlisäksi niillä oli mukanaan zombifikaation onnistuneesti läpikäynyt beholder, jonka epätarkat mutta vaaralliset silmäsäteet nostivat taistelun vaikeusastetta.

Lopulta mätäpaise oli maassa, toinen punainen velho pelotettu tiehensä ja zombiet lyöty. Mutta Szaros sai tuntea voiton piston kyljessään haavoittuessaan vakavasti joukkonsa viimeisen luurankosotilaan mustasta nuolesta. Majatalon roihutessa kohti tähtitaivasta, urhot, isäntä Moskal, Khuda Dad ja Nasreen poistuivat tuolta surulliselta paikalta, ratsastaen vauhdilla kohti Phsanttia uuden hyökkäyksen pelossa.

Päivän valjettua väsynyttä retkuetta vastaan ratsasti Phsantista lähtenyt sotilasryhmä. Joukon komentaja määräsi urhoillemme saattueen ja heidän matkansa Phsanttiin sujui rauhaisasti. Khuda Dadin pyynnöstä, urhomme eivät majoittuneet paikalliseen majataloon, vaan kätkivät tavaransa bardin vanhan ystävän, Borthenin isoäidin yläkertaan. He uskoivat tämän lymypaikan mahdollistavan turvallisen liikkumisen kaupungissa, ilman että Thayn velhot saisivat heistä vihiä.

Seuraavaksi he marssivat Alabasteri Bastioniin, Theskin Kounsiilin vahvaan majapaikkaan. Kauppaprinssi Wendrel Balindre otti odotetun seurueen innolla vastaan, ja esitteli heidät lopulle kounsiilille, jonka jäsenet olivat kukin Theskin kaupunkien mahtihenkilöitä. Kounsiilin vastaus sankarien esittämään pyyntöön oli kaksijakoinen, mutta kiitos Avelen oraalisten lahjojen, enemmistä saatiin kannattamaan Thayn vastaisia sotatoimia.

Suoritettuaan alkuperäisen tehtävänsä, paluu Velprintalariin alkoi painamaan urhojemme mielissä. Khuda Dadin toveri, Valeria Havong, esitteli heille tarinan taikuri Malath Tanthulin luomasta portaalista, jonka avulla paluu Velprintalariin olisi välitön. Heidän tarvitsisi vain saada portaalin avain takaisin haltuunsa shou-kaupungista. Tuo itäisten ihmisten asuttama eksoottinen miljöö toimi myös paikallisten rikollisten temmellyskenttänä, ja yksi heistä oli mies nimeltä Tuan Geming. Valerian tiedustelutietojen mukaan juuri hän piti hallussaan portaalin avainta, ja pienellä suostuttelulla sankarimme olivat jälleen valmiita tappamaan.

Isku Shou-kaupunkiin oli nopea ja tehokas. Pesulan alakerrassa sijainnut oopiumiluola oli täynnä vinosilmiä, joista sankarimme surmasivat pahantahtoiset. Murtautuessaan syvemmälle oopiumluolan syövereihin, kävi ilmi että Tuan Geming miehineen vangitsi huumeiden käyttäjiä häkkeihin ja käytti heitä osanaan synkkiä rituaaleja. Myrskytessään viimeiseen rituaalihuoneeseen ja kohdatessaan Tuan Gemingin silmästä silmään, urhomme todistavat hirvittävää morfoosia, joka vääristi ihmisvartaloita suomujen ja piikkien peittämiksi, käärmepartaisiksi pitkiä vesureita heiluttaviksi hirviöiksi. Mutta yksikään hirviö tai samurai ei kestänyt todellisen sankaruuden mahtia, ja kuppi kallistui urhoillemme jälleen kerran. Rituaalipedestaalilla muutosprosessin avaimena toiminut portaaliavain takavarikoitiin ja iskuryhmä palasi takaisin läntiseen kaupunkiin. Akateemikkona tunnettu tietäjä Dagobert opasti koko seurueen kellariinsa, jossa hänellä sattui olemaan toimimaton ulottuvuusportaali. Khuda Dad avusti urhoja aktivoimaan hopearenkaan, joka häivytti kellarit,  Akateemikot ja Valeriat kaukaisuuteen. Matkatessaan varjoisen meren yli kohti eteläistä Velprintalaria, kaukainen ääni kutsui Szarosta, hämmentäen nuoren noidan. Mutta muutkin olivat hämmentyneitä, sillä he havahtuivat vanhaan temppeliin, jossa vieras mies onnitteli Khuda Dadia tämän avattua jälleen portaalin Velprintalarin ja Phsantin välille.

 Belgarwynnin aavistaessa Khudan toimet Telfammin varjomestarien kolttosiksi, Szaros pohti yhä varjoissa kuulemaansa ääntä, joka käski häntä etsimään sen. 

Chapters I-IV - Uhka Idästä

Puolihaltia nainen Avele Amion saapui itäiseen Glarondarin linnakkeeseen keskikesällä 1372. Silverymoonilaisena diplomaattina hän oli siellä tutustumassa Aglarondin puolustukseen Velprintalarin hovin kutsusta. Vierailu sai yllätyskäänteen kun kaksi miestä ilmestyi linnakkeen keskuspihalle teleportaatio taian avulla. He olivat nuori velho-oppilas Szaros Rhym ja hänen tumma henkivartijaorjansa Asarkan Sekhmekheion, jotka pakenivat Eltabbarista, Thayn pääkaupungista. Linnakkeen komentajan, eversti Maldornin johtamissa kuulusteluissa he hakivat Aglarondista turvapaikkaa mutta kenraali lupasi luottaa heidän sanaansa vain jos he toteuttaisivat palveluksia Aglarondin hyväksi ja todistaisivat hyvät aikeensa. Heitä kaitsimaan eversti valitsi luottomiehensä, veteraani Gerard Greyfortin. Mukaansa he saivat myös neiti Amionin joka koki kahden muukalaisen näyttelevän merkittävää osaa tulevissa tapahtumissa.

Nelikko suuntasi pian kohti Lendorin kylää josta oli raportoitu levottomuuksia. Matkan aikana Avele ja Gerard kuulostelivat thaylaisia, mutta Greyfortille oli annettu lupa käyttää asettaan mikäli muukalaisten fasadi olisi valetta. Vapautettuaan kylän rosvojen kynsistä, ja pelastettuaan kirjaviisaan Galfram Deepwoodin näiden satimesta he saivat kuulla Galframin toimineen tietopankkina Punaisille Velhoille. Tietäjä oli laverrellut ummet ja lammet voimakkaasta aertifaktista, Jumalvasarasta, jonka voimia punaiset velhot siis saattoivat havitella. Hän paljasti myös itse suunnitelleensa pyrkivänsä seuraavaksi Yuirwoodin metsään jossa sijaitsevista muinaisista haltiaraunioista hänen oli määrä löytää Aistinkivi, näkemisen väline joka vihjaisi Jumalvasaran olinpaikasta.

Neuvoteltuaan asiasta kapteeni Erhornin kanssa, nelikko lähti itse kohti Yuirwoodia saadakseen lisätietoa ja löytääkseen aistinkiven. He suuntasivat kohti Relkathin Jalkaa, suurta puol-haltia asutusta keskellä Yuirwoodia. Kymmenpäivää myöhemmin he saapuivat perille kukistettuaan ensin Vanhan Huuhkajan pennun. Majatalo Sydänjuuressa he tapasivat Tarkaf Bluetuskin, Gerardin vanhan armeijatoverin joka toimi Relkathissa Aglarondin sotilasneuvonantajana. Kapteeni Tarkaf lupasi järjestää tapaamisen kaupungin päättäjien kanssa jossa nelikko voisi ilmaista asiansa.
Surmattuaan tukun gnolleja ja osallistuttuaan majatalojen väliseen keskikesän kevytmieliseen kilvoitteluun, Tarkaf sai sankarit tapaamaan Relkathin Jalan valtaapitäviä, prinsessa Blindelsyn Olóssyneä ja tämän efooreja joita olivat Lady Melordianix, vihreä velho Hamafil Sylerin, Yuirwoodin Metsämestarien Suur-Scoutti Ríven Edwenor ja populisti-kuvanveistäjä Yesveld Reshagar. Sankarit ilmoittivat halustaan löytää Aistinkivi ja neuvosto oli heille myötämielinen.
Metsämestari Riven Edwenor liitti nelikon matkaan samoaja Belgarwyn Olósynen jonka tehtävänä oli opastaa heidät Yuireshanyaarin tähtihaltijavaltakunnan muinaisen kaupungin Uail-Silden raunioille jossa Aistinkivi sijaitsi.

Selvittyään ukkosmyrskystä ja taivallettuaan raunioille, viisikko vangitsi aarteenryöstäjä Kreivi Cosmos Findarilaisen ja tämän apurit Cliamling Kauhean, Simion Sassaran ja Arthurin. Kun heidät oli jätetty vangeiksi samoajille, urhot penetroituivat muinaisiin raunioihin paatoksella. Taisteltuaan lohikäärmeitä, aaveita ja mekaanisia kauhuja vastaan, he lopulta löysivät Aistinkiven. Mutta puolustautuessaan kiven vartioita vastaan jokin meni pieleen, ja sankarit sinkoutuivat toiseen olemassaolon ulottuvuuteen.

He olivat saapuneet mystisen metsäiseen Sildëyurin transdimensionaaliseen tasoon jossa he tapasivat Feloinlia Taivassilmän, tähtihaltijattaren. Hän kertoi Raeranthur Moth’uran eli Hämäräherran yhdessä Lähettiläiden kanssa masinoimasta sisällissodasta jonka seurauksena tähtihaltiain pääkaupunki Tir’in’tiral oli liekeissä ja koko kansaa uhkasi hävitys. Feloinlia paljasti myös muinaisista kääröistä tietoja Jumalvasarasta ja kuinka se oli oli Iquar’Tel’Quassirin eli Luojakansojen luomus, usein kreditoitu kansalle jota kutsutaan nimeltä Sarrukh. Jumalvasara eli Erun’en’Namda luotiin muinaisessa Isstosseffifilin imperiumissa kauan sitten. Tarinat kertovat sarrukh velhojen cabalin, Ba’Etith’in keränneen laajalti muinaisten kansojen tietoja magiasta ja loitsuista ja koonnen ne ikivanhoihin kääröihin nimeltä The Golden Skins of the World Serpent, jotka jo tähtihaltioiden pahasti vanhentuneissa teksteissä tunnetaan the Nether Scrolleina. Kaikista voimakkaimmat loitsut koottiin olennon nimeltä Terraseer/Maailmannäkijä toimesta Oremen kaupungissa muotoon joka nykyään tunnetaan juuri nimellä Erun’en’Namda. Terraseer määräsi kuusikymmentä voimakasta sarrukh-lichiä vartioimaan Jumalvasaraa 100 vuoden vuoroissa. Sitä eivät Nethereneläiset koskaan saaneet haltuunsa eikä se ole näin osallinen nether scrolleja. ja tähtihaltiain kirjoissa sen olemassaolo on vahvasti kyseenalainen, sillä ennen Sarrukh rotujen lopullista tuhoa/kuihtumista, sitä käytettiin kymmenien/satojen alempien jumalien kuoliaaksi lyömiseen. Teksteissä sanotaan että tämä toimi saattoikin surmata Sarrukhien oman jumalan, World Serpentin.

Keskustelut kuitenkin taukosivat, sillä Hämäräherran elävätkuolleet kätyrit uhkasivat seurueen henkeä. Omituisesti Szarosta kohtaan käyttäytyneet vainajat kukistettiin ja Feloinlia lähti opastamaan seuruetta kohti Uirquissarin portaali-observatoriota jota hallitsi Mestari Nae’nithil Nyntynel. Observatorion kimppuun oli kuitenkin jo hyökätty mutta Nyntynel kykeni silti auttamaan sankareita. Samalla hän kertoi pelostaan että Hämäräherra oli luvannut Lähettiläille pääsyn Sildëyuirin portaaleihin joista oli suora tie Toriliin, Yuirwoodin metsään. Kesken portaalin preparoinnin, hyökkääjät palasivat, mukanaan velhoja. Feloinlia ja Mestari Nyntynel saivat taistelussa surmansa, kuten sai myös soturi Asarkan. joka uhrautui turvatakseen muiden paluun portaalin läpi. Neljä selviytynyttä havahtuivat aurinkoiselta menhir-aukiolta, Aglarondin pääkaupunki Velprintalar häämöittäen pohjoisessa, ja Relkathin Jalka idässä metsän siimeksessä.