Chapter XVIII - Purppura Porttien Tir’in’tiral pt. 2 – Varjojen Polut

Mustaa taivasta vasten suorina kurottuvat Sildeyuirin valkoiset puut tervehtivät urhojamme, jotka väsyneinä Viarmantriul Kamalaa vastaan käydystä taistelusta olivat jälleen siirtyneet ulottuvuudesta toiseen. Tuon puolitason tähdetön ja musta yö huokui pahaa tahtoa tyystin toisella tavalla kuin silloin kauan sitten kun urhomme viimeksi kävivät tähtihaltiain luona. Korkealla aavemaisten puiden yläpuolella sankarimme näkivät ilmassa leijuvan, maasta nostetun tornin jonka ympärillä kaartelivat suuret rauniokivet.

Onnekseen he olivat tyrmänneet yhtäkkisellä portaalillaan punaisen velhon Sask Zaximin ja tämän aisaparin, jotka olivat olleet tutkimassa kivikehää, jolle urhomme materialisoituivat. Yskien velho Zaxim kertoi tietonsa kunnes menehtyi tapaturmaisesti Szaroksen uuteen taikasauvaan. Punaisen velhon sanoja uskoen, urhomme lähtivät etenemään kohti taivaalla leijuvaa Yön Tornia, Hämäräherran linnaketta.

Musta Mato

Matka pimeyden valtaamassa taikametsässä oli jännittävä, harhailevien haltiavainajien tuijottaessa tyhjillä silmillään urhojamme kaikkialta. Lisäksi metsässä liikkui olentoja, joiden välitöntä läsnäoloa sankarimme tahtoivat vaistomaisesti välttää. Sattumalta he harhailivat suuren puun juurakkoon, jonne vanhaan varjolukin koloon oli piiloutunut kaksi vielä hengissä olevaa tähtihaltiaa. He olivat sisarukset Nidor ja Giriel. Lasten kertoessa koskettavan surullista tarinaansa, metsän hirviö, jota lapset olivat viikkoja pakoilleet vihdoin löysi heidät. Lasten kirkuessa Mustan Madon hyökkäävän, suuri lonkero kurotti juurakon alle, riistäen Avelen mukaansa. Muiden päästessä lasten kolosta ulos taistelemaan, oli Avele jo päässyt turvaan näppärällä taikuudellaan. Mato oli mieletön, mutta urhojemme miekat olivat haponkestävät. Toista oli haltialasten laita, sillä Musta Mato oksensi vatsastaan syövyttävää sappeaan kaikkialle.

Lopulta Hämäräherran lemmikki oli silvottu, ja urhomme jatkoivat matkaansa, vaalien haltialasten muistoa ottamalla näiden taikaviitan muistoesineeksi. Mutta uhka ei ollut ohi, sillä sankarimme havaitsivat kaukana puiden väleissä Yönratsastajia, Hämäräherran kirottuja kätyreitä.

Levättyään hetken, sankarimme jatkoivat matkaansa. Szaroksen entropinen vamma oireili Sildeyuirin mustuudessa, joka unohtui punaisen taikakiekon leijuessa urhojemme ylitse. Jahti oli alkanut, sillä kiekko saattaisi olla tapa päästä ylös Hämäräherran Torniin. Määrätietoinen harhailu luumaisten honkien ohitse päättyi metsän ja koko puolitason reunaan. Ulottuvuuksien välisen mustuutta uhmasi yksinäinen, raunioitunut tähtihaltiain vartiotorni, jonka sisäpihalle punainen kiekko laskeutui. Tietäen astelevansa turmion tielle, sankarimme läksivät yksissä tuumin ylittämään tornille vievää siltaa. He pääsivät puoliväliin, kunnes rauniotornia vartioinut punainen velho luurankolakeijoineen huomasi heidät. Elävienkuolleiden sillanpääasema oli pian murrettu, mutta pahuutta jyrisevät kaviot saartoivat heidät takaa. Hämäräherran neljän ratsumiehen rynnäkön pysäyttäminen onnistui mainiosti, kiitos taktisesti oikein aseteltujen piikkioras ja tulimuuri taikojen, mutta olentojen tosiluonne ei ollut pelkästään ratsu ja miekka, vaan kuolema ja tyhjyys. Imien sankariemme elinvoimmaa, Hämäräherran ratsumiesten tyhjät katseet saattoivat urhomme altavastaajan asemaan alasinta vasten. Ja tuota alasinta takoi itsessään Hämäräherra, rastastaen tuliharjaisella Painajaisellaan. Sankarimme eivät menettäneet uskoaan edes tuona epätoivon hetkenä, vaan he taistelivat urhoollisesti kunnes yksi toisensa jälkeen heidän voimansa ehtyivät.

Hämäräherra ratsuineen

Mutta heidän tarinansa ei päättynyt vielä, siellä tullessaan tajuihinsa, he ymmärsivät Hämäräherran ottaneen heidät vangeiksi. Vain Belgarwynn puuttui, sillä tämä oli sortunut ensimmäisenä Hämäräherran ratsumiesten negatiivisessa seurassa. Suurista tuskista kärsien, Szaros, Gerard ja Avele sinnittelivät Hämäräherran raahatessa heitä rautaisella otteellaan torninsa suureen halliin.

Aavemaisessa valtaistuinsalissa sankareitamme odotti järkytys, sillä yksi kerrallaan Hämäräherra avasi portaaleja, joista heitä kohtasi näyt ja hahmot kaukaisista maailmoista, mutta myös läheltä.

Ensimmäisen portin takaa sankareitamme katseli joukko kuparinahkaisia etelänmiehiä pronssisissa koruissa. Toisessa portissa mustansinisissä syvyyksissä suuri varjoinen olento avasi kolme punaista päällekkäistä silmäänsä urhoja kohden. Kolmannessa portissa oli harmaapartainen, hulluutta huokuva ihmismies. Neljäs portti oli näky suoraan käärmeolentojen temppeliin, jossa Yuan-Ti valmistelivat rituaalejaan. Viidennen portin hämärässä valkohiuksinen ihmisnainen, Alassra Silverhand, Aglarondin noitakuningatar katseli sankareitamme etäisesti. Kuudes portti sisälsi joukon Punaisia velhoja mustassa tornissaan, tunnistettavina edessä evokaattori Tsizerga Darnak ja mestari Assoros Rhym.

Lopulta Hämäräherra kajautti ilmoille ”Seitsemäs portti!” Portaali avautuu suoraan eteen, kolme kummallakin sivullaan. Sen läpi pimeydestä näkyy suuri, liskomiehen piirteitä omaava hahmo, jonka vihreinä palavat epäkuolleet silmät hohtivat pistävinä sankareitamme kohden. Se piti kuivassa suomuisessa kädessään kaareilevaa, lasista Ilk-Xussin rituaalitikaria ja toisessaan vihreän jadekiven tai smaragdin muotoon työstettyä, toismaailmallisen näköistä lasivasaraa, jonka ympärille oli kääritty läpikuultava, kultaisena hohkaava kuin käärmeen nahasta tehty käärö.

Olento puhui ja sen ääni kantoi urhojemme luo tuhansien vuosien takaa:

 ”Veriuhri on vihdoin täällä”

Chapter XIII - Määränpää: Tuntematon

Astuttuaan Punaisen Velhon ansaan Immilmarin kaupungissa, urhomme kokivat jälleen äkillisen teleportaation. Kipunoiden haihtuessa sankariemme silmistä, he havaitsivat olevansa suuressa teltassa, seuranaan kolme murisevaa gnollia. Koirankuonolaiset tottelivat terästä, mutta niistä suurin osoitti olevansa Yeenoghu-jumalansa suosiossa. Tämän kolmihaarainen demonivarsta lopetti viuhumisen vasta gnolli-soturin komentajan käskystä. Astuessaan syvemmälle telttaan, sankarimme  tapasivat gnolleja komentavan Punaisen velhon, Assoros Rhymin. Kalju ja tatuoitu velho oli silminnähden sukua Szarokselle, joka valmistautui puolustamaan tarkoitusperiään isäänsä vastaan.

Mestari Rhym vaati poikaansa tulemaan tuomiolle Eltabbariin, Thayn pääkaupunkiin. Tyyni ja ilmeisen tietämätön sankarien asemasta Algarondin ulkopolitiikassa, Assoros Rhym lupasi myös säästää Szaroksen seuralaiset, mikäli nämä toisivat hänelle Ilk-Xuss’en rituaaliveitsen ja luoda teleportaatio-käärön jonka avulla kolme muuta voisivat palata Aglarondiin. Rhym kertoi urhojen olevan keskellä aavikkoa, Thayn velhojen Dabur 73 nimisellä kaivauksella, tarkoituksenaan kyseisen rituaaliveitsen löytäminen muinaisen kuninkaan hautakammiosta. Alakynnessä ja vailla pakoreittejä, sankarimme suostuivat laskeutumaan muinaiseen hautakammioon, jonka uumenissa heillä olisi aikaa punoa pakosuunnitelmaansa.

Aamuauringon valaisema kaivaus / työleiri todellakin oli hiekan saartama. Astuessaan sisään muinaiseen hautaholviin, punainen velho Doorus Buvan pyysi sankareita etsimään kolme hautoihin kadonnutta toveriaan, elossa tahi ei. Taival Mulhorandilaisen haudan syvyyksin alkoi varovasti, Punaisten Velhojen ekspedition jälkiä seuraten. Jo ensimmäinen kammio, suuren leijonapatsaan vartioima eteissali, paljasti kavalan skorpionikuilun, jonka pohjalla lojui tukku purppuranmustaksi turvonneita ruumiita. Jatkettuaan läpi eläinuhreilla täytetyn kammion, urhomme laskeutuivat tarkasti kaikuluodatut portaat, härkäpatsain koristeltuun saliin. Yksi kivihäristä oli lumouksen voimasta hyökännyt punaisten velhojen retkueen kimppuun, surmaten useita orjia, gnollisotureita ja myös yhden punaisen velhon. Ohittaen verilöylyn, toverimme työntyivät syvemmälle, kahdeksalla ovella reunustettuun käytävään.

Kussakin ovessa oli kaiverruksena Mulhorandilaisen mytologian mukaisia eläin/ihmis hahmoja ja väärää painaessa saivat sankarimme vastaansa matoja kihiseviä vainajia. Vasta painettuaan ”krokotiiliovea”, käytävä eteenpäin avautui ja urhomme ryhtyivät laskeutumaan jälleen uusia portaita. Ohitettuaan porrasturpiin johtavan ansan, he laskeutuivat kolkkoon kuninkaan jalkavaimoille tarkoitettuun hautakammioon. Rippeet punaisten velhojen retkikunnasta makasivat kammion lattialla, kuolleina ja kuivina. Samassa joukko tuonpuolisia varjoja, haamuja ja aaveita syöksyi sankareitamme kohden, riistäen elinvoimaa joka iskullaan. Olentojen henkinen vakaumus koko kuitenkin kolauksen kun kävi ilmi että miekka oli jälleen ektoplasmaa voimakkaampi.

 Uupuneina urhomme murtautuivat edemmäs, pieneen huoneeseen, jossa oli kolme ovea sekä pronssinen tulipesä. Sytytettyään hiilipannun punertavat hiilet, sankarimme perääntyivät köhien, sillä kyseessä oli helppo ansa. Tästä suivaantuneina, he murtautuivat sattumanvaraisesti yhden sinetöidyn kivioven läpi, joka avasi portaikon syvyyksiin. Mutta katso, portaat sankareidemme alla muuttivat muotonsa luiskaksi, ja avuttomat seikkailijat syöksyivät hirvittävää vauhtia kohti tuntematonta.

Syöksy päättyi yllättäen, mutta käytävän päähän oli viritetty useita veitsenteräviä rautalankoja, joiden tehtävänä oli viipaloida haudanryöstäjät ikään ja sukupuoleen katsomatta. Avelen ja Belgarwynin onnistui sujahtaa lankojen välistä puoliksi haltiamaisella ketteryydellä, kun taas nuori Szaros menetti vasemman jalkansa varpaat liki kokonaan. Levy- ja rengaspanssarit kirskuen syöksyvä Gerard katkoi loput langat silkalla elopainollaan.

Patsasreliefit

Selvittyään säikähdyksestä, urhomme ottivat uuden huoneen haltuunsa. Hieroglyfein koristellun eskikokoisen salin vastaseinää koristi kolme naispapitarta esittävää patsasreliefiä. Koska kukaan ei uskonut hautakammion päättyvän tähänkään huoneeseen, sankarimme aloittivat ovi & ansamekaniikkojen hapuilun patsasreliefien luota. Samalla hieroglyfit tulkittiin kuuluvaksi muinaisen Mulhorandilaisen jumalkuninkaan Sek-Anhurin saagaan.

Sattuma oli satumainen, sillä juuri Sek-Anhurin hautaan, Azulduth suolajärven rannalla heidän oli määrä matkata ennen joutumistaan teleportaatiokaappauksen uhreiksi. Näin ollen hauta kätki sisäänsä sekä Ilk-Xussin rituaalitikarin ja Asarkanin salaisuuden. Lopulta joku tunki sormensa yhteen patsasreliefien silmärei’istä, laukaisten ansan. Lattia portaikon edessä alkoi nousta, ja partaiden silmistä tursui mustaa öljymäistä mönjää, joka kävi hyökkäykseen sankareitamme vastaan, huoneen kutistuessa hitaasti kuin jätepuristin. Taistelu mustia vanukkaita vastaan oli voittoisa, kuten arvata saattaa, mutta Gerard menetti kalliilla teettämänsä hopeavarstan, joka syöpyi piloille mustassa marinadissa. Sankarimme eivät kuitenkaan murskautuneet kuoliaiksi, vaan patsaiden alle aukesi lyhyt portaikko, jota pitkin he pääsivät synkkätunnelmaiseen käytävään.

Jumalkuninkaan haudan vartija, Zahuur.

Avattuaan käytävän giljotiinimaisen teräs-skarabi-oven, arkeologimme astuivat itsensä jumalkuninkaan kahdeksantahoiseen hautaan.  Mutta ennen Sek-Anhurin sarkofagin avaamista, he kohtasivat neljä haudan vartijaa, jotka hyökkäsivät khopeshit valmiina suorittaakseen pyhän tehtävänsä. Pölyiset kalmot hakattiin maahan armotta, mutta tuhonsa hetkellä yksi muumioista kutsui Szarosta haudantakaisella äänellä:

 ” Szaros Rhym… Rasia, vartioholvissani.
Pidä siitä huolta, älä hukkaa, älä riko. 
Kress the Apostate, hallitsee.. Jumalvasara.  
Jos löytävät sinut, joudut rituaaliin.. Apokalypsi. 
..Uhraa itseäsi sille, Riko rasia. Tuhoa ne. Szaros.”

Näin puhui (ja luultavasti vihoviimeisen kerran) Assurmaath Asarkan Sekhmekheion. Yhdestä vartioholveista todella löytyi pieni mustanvihreä, sinetöity rasia, jonka kanteen oli kullattu kirjaimet S ja R. Sankarimme piilottivat sen visusti, etteivät punaiset velhot pääsisi siihen käsiksi. Itsensä jumalkuninkaan sarkofagin ryöstö sujui mallikkaasti, ja toismaailmallisen oloinen rituaalitikari kalasteltiin pyhitetyn vainajan rintaontelosta pientä inhoa tuntien.

Asarkin rasi (vas.), Ilk-Xuss'n rituaalitikari (oik.)

 Saavutettuaan tavoitteensa, urhomme aloittivat varovaisen paluumatkan pinnalle, pohtien kiihkeästi parasta tapaa livahtaa Assoros Rhymin hyppysistä. Lopulta he olivat nousseet takaisin haudan ensimmäiseen saliin, jossa punaiset velhot orjineen jo odottelivat seuruetta. Mestari Rhym piti kourassaan teleportaatioloitsun kääröä, jonka hän lupasi luovuttaa kolmelle Aglarondilaiselle mikäli Szaros ja Ilk-Xussin tikari tulisivat hänen mukaansa. Sankarien juoniessa epätoivoisesti keskenään säästääkseen nuoren maanpetturin hengen, paikalle saapui punainen velho Tsizergha Darnak , jonka ansiosta he olivat joutuneet tänne. Raivoissaan Assoros Rhymin diplomatiapainotteisesta linjasta, transmutaattori Darnak karjui punaisia velhoja surmaamaan koko seurueen välittömasti. Hetken mielijohteesta, Szaros astui eteenpäin, mutta velhon viekkaudella hän loihti telekineettisen pulssin, jolla riisti loitsukäärön isänsä käsistä. Suojautuen noidutun kiviseinän taakse, sankarimme lausuivat käärön taikasanat ja salamaniskuja vältellen pääsivät pakoon.

Rhym vanhemman loitsu oli tosi, sillä silmänräpäyksessä hiekkaiset kalkkikivipaadet vaihtuivat kumpuileviin nummiin Velprintalarista etelään.  Kylmä pohjoinen merituuli tervehti tuttavallisesti säikähdyksellä selvinneitä sankareitamme, mutta heidän edessään siintävä Aglarondin pääkaupunki valmistautui sotaan.

Kertomuksia Varjoista, osa 1. - Punainen Velho

Seuraava ote on kopioitu kaarnan palasta, johon Szaros Rhym kirjoitti mietteitään kolmannessa persoonassa, 11.8.1372DR

Rehvastelu ja suuri suu. Ne olivat olleet hänen taakkanaan pienestä pitäen. Oli asia mikä tahansa, aina hänen nopea kielensä syöksi sanoja joita hän pian katuisi. Jo pienenä hän puhui itsensä tilanteeseen, josta maksoi nyt kalliisti. Nyt, jälkiviisaana, hän ei enää vannoisi tulevansa Arkki-Transmutaattoriksi aivan yhtä vikkelään mitä puolitoistavuosikymmentä sitten, ja tätä valkoista valetta hän joutui paikkailemaan ja paisuttamaan näihin päiviin asti. Vain yhtä kuun kiertoa sitten hänen puheillensa tuli vihdoin loppu, kun hänen oppilastoverinsa Segoris paljasti hänen valheensa molempien Mestarille. Jos hän ei olisi rehvastellut olevansa Segorista parempi käytännössä katsoen kaikessa, ei tuo lurjus olisi ehkä laverrellut. 

Hädissään hän kääntyi vartijaorjansa Asarkanin puoleen, mutta tämä yllätti hänet tietämällä hänen ahdingostaan. Asarkanin avulla he saivat käsiinsä Öljy-Jhangharan ja tämän tutkimat konjurantti-välineet, ja lopulta uhkailun ja kevyen kidutuksen jälkeen Öljy suostui paljastamaan transdimensionaalisen siirtymäamuletin salat.

 Jos vain hän olisi jälleen pysynyt hiljaa eikä Öljy olisi kuullut hirveitä uhkailuja ja solvauksia joita hän suustaan jälleen kerran pääsi, ei tuo kirottu konjurantti-oppilas olisi varmaankaan livauttanut ohjeistukseensa vääriä koordinaatteja.  

Teleportaatio-loitsu on jotain mitä hän ei kyllä halua kokea hetkeen uudestaan. Hänen vatsaansa väänsi, päätä jyskytti, mahtoiko hän jopa antaa hieman ylen, kunnes sumu heidän ympäriltään lopulta hälveni. Lukukammion kiillotettu marmorilattia ja tunkkainen synkkyys olivat vaihtuneet hiekkakenttään, korkeisiin, rujosti työstettyihin kivivarustuksiin ja siniseen taivaaseen jota vasten viuhuivat tuulen piekseminä lukuisat vaakunat ja liput. Näitä vihreäkeltaisia lippuja koristivat hurjat aarnikotkat, jotka hän oli oppinut tuntemaan pienestä pitäen vihollisen, Aglarondin valtakunnan, symbolina. Huomattuaan ympärillään kymmenet miekkoja huotristaan vetävät soturit ja ritarit, hän oli nostanut kätensä pystyyn, Asarkanin seuratessa hänen esimerkkiään.  

Ja jälleen hänen suunsa oli hänen järkeään edellä: ”Minä olen Szaros Rhym!  En ole Punainen Velho! Minä antaudun!”

Chapter X - Alabasterin Miekat

Turvattuaan Thesk-vuorien örkkien kaivostoiminnan jatkuvuuden tuleville vuosille, urhomme jatkoivat matkaansa kohti Phsantin kauppakaupunkia. Ratsujen hidas jolkutus palautti seurueemme takaisin Kultaiselle Tielle ja Ruskean Ratsun majataloon. Tuolle yölle ei unta kuitenkaan suotu, sillä vihollinen oli jälleen läsnä. Luinen epäkuollut soturi apureineen ryntäsi sankariemme yösijoille, pakottaen heidät jälleen taistelemaan henkensä puolesta. Luurankojen pirstoutuessa seinille, kävi ilmi että myös osa majatalonpitäjä Moskalin muista vieraista oli pahan lumon alla. Näitä raahustavia zombeja oli siis myös tappaminen. Ennen kiivasta iskuaan majatalon sisäpihalle, urhot pelastivat rujon bardin Khuda Dadin vaimoineen ja näiden jäädessä elvyttämään majatalon isäntää. Ulkona urhojamme odotti häijyn nekromantian syy ja seuraus, Punainen Velho Thazal Tabar. Mutta kaikki elävä kuolee, ja punakaapu syöksyi sikolättiin taikasalaman lyömänä. Taistelu pihalla rymyäviä kätyreitä vastaan olisi ollut nopea, ellei punaisia velhoja olisi ollut kaksi. Kaikenlisäksi niillä oli mukanaan zombifikaation onnistuneesti läpikäynyt beholder, jonka epätarkat mutta vaaralliset silmäsäteet nostivat taistelun vaikeusastetta.

Lopulta mätäpaise oli maassa, toinen punainen velho pelotettu tiehensä ja zombiet lyöty. Mutta Szaros sai tuntea voiton piston kyljessään haavoittuessaan vakavasti joukkonsa viimeisen luurankosotilaan mustasta nuolesta. Majatalon roihutessa kohti tähtitaivasta, urhot, isäntä Moskal, Khuda Dad ja Nasreen poistuivat tuolta surulliselta paikalta, ratsastaen vauhdilla kohti Phsanttia uuden hyökkäyksen pelossa.

Päivän valjettua väsynyttä retkuetta vastaan ratsasti Phsantista lähtenyt sotilasryhmä. Joukon komentaja määräsi urhoillemme saattueen ja heidän matkansa Phsanttiin sujui rauhaisasti. Khuda Dadin pyynnöstä, urhomme eivät majoittuneet paikalliseen majataloon, vaan kätkivät tavaransa bardin vanhan ystävän, Borthenin isoäidin yläkertaan. He uskoivat tämän lymypaikan mahdollistavan turvallisen liikkumisen kaupungissa, ilman että Thayn velhot saisivat heistä vihiä.

Seuraavaksi he marssivat Alabasteri Bastioniin, Theskin Kounsiilin vahvaan majapaikkaan. Kauppaprinssi Wendrel Balindre otti odotetun seurueen innolla vastaan, ja esitteli heidät lopulle kounsiilille, jonka jäsenet olivat kukin Theskin kaupunkien mahtihenkilöitä. Kounsiilin vastaus sankarien esittämään pyyntöön oli kaksijakoinen, mutta kiitos Avelen oraalisten lahjojen, enemmistä saatiin kannattamaan Thayn vastaisia sotatoimia.

Suoritettuaan alkuperäisen tehtävänsä, paluu Velprintalariin alkoi painamaan urhojemme mielissä. Khuda Dadin toveri, Valeria Havong, esitteli heille tarinan taikuri Malath Tanthulin luomasta portaalista, jonka avulla paluu Velprintalariin olisi välitön. Heidän tarvitsisi vain saada portaalin avain takaisin haltuunsa shou-kaupungista. Tuo itäisten ihmisten asuttama eksoottinen miljöö toimi myös paikallisten rikollisten temmellyskenttänä, ja yksi heistä oli mies nimeltä Tuan Geming. Valerian tiedustelutietojen mukaan juuri hän piti hallussaan portaalin avainta, ja pienellä suostuttelulla sankarimme olivat jälleen valmiita tappamaan.

Isku Shou-kaupunkiin oli nopea ja tehokas. Pesulan alakerrassa sijainnut oopiumiluola oli täynnä vinosilmiä, joista sankarimme surmasivat pahantahtoiset. Murtautuessaan syvemmälle oopiumluolan syövereihin, kävi ilmi että Tuan Geming miehineen vangitsi huumeiden käyttäjiä häkkeihin ja käytti heitä osanaan synkkiä rituaaleja. Myrskytessään viimeiseen rituaalihuoneeseen ja kohdatessaan Tuan Gemingin silmästä silmään, urhomme todistavat hirvittävää morfoosia, joka vääristi ihmisvartaloita suomujen ja piikkien peittämiksi, käärmepartaisiksi pitkiä vesureita heiluttaviksi hirviöiksi. Mutta yksikään hirviö tai samurai ei kestänyt todellisen sankaruuden mahtia, ja kuppi kallistui urhoillemme jälleen kerran. Rituaalipedestaalilla muutosprosessin avaimena toiminut portaaliavain takavarikoitiin ja iskuryhmä palasi takaisin läntiseen kaupunkiin. Akateemikkona tunnettu tietäjä Dagobert opasti koko seurueen kellariinsa, jossa hänellä sattui olemaan toimimaton ulottuvuusportaali. Khuda Dad avusti urhoja aktivoimaan hopearenkaan, joka häivytti kellarit,  Akateemikot ja Valeriat kaukaisuuteen. Matkatessaan varjoisen meren yli kohti eteläistä Velprintalaria, kaukainen ääni kutsui Szarosta, hämmentäen nuoren noidan. Mutta muutkin olivat hämmentyneitä, sillä he havahtuivat vanhaan temppeliin, jossa vieras mies onnitteli Khuda Dadia tämän avattua jälleen portaalin Velprintalarin ja Phsantin välille.

 Belgarwynnin aavistaessa Khudan toimet Telfammin varjomestarien kolttosiksi, Szaros pohti yhä varjoissa kuulemaansa ääntä, joka käski häntä etsimään sen. 

Chapter IX - Kohti Telflammia!

Kiitos sankariemme ponnisteluiden, Velprintalarin satama oli jälleen sumuton. Tämä tiesi uuden luvun alkua myös uroillemme sillä he pystyivät vihdoin purjehtimaan Theskin valtakuntaan, ja täten jatkamaan tehtäväänsä. Kannettuaan kapsäkkinsä Storm Nomad karavelin ruumaan kapteeni Suzu Shagish käänsi keulapuomin kohti Telflammia. Meren käynti oli raakaa, ja muuan suuri aalto keinutti alusta puolelta toiselle. Aallon mukana kannelle nousi kolme suomuista shahuagin kostajaa, johtajanaan Songol Sevengill, jo päihitetyn Scyllon Valloittajan veli. Songol puhui, Songol haastoi ja Songol halkesi kuin valaanruho aurinkoisella rannalla. Osa laivan miehistöstä piti tapahtumaa ja urhojen toimia epäonnisina, varsinkin tulevan yön tapahtumien johdosta. Yövahti hälytti miehistön kannelle sillä isomaston juuresta oli löytynyt ruumis. Rankka-Reuhen oli kuiva ja kauhistunut vainaja, ja syy hänen kohtaloonsa oli mysteeri. Silminnäkijöitä ei ollut, mutta monella oli tarinansa kerrottavana. Sankarimme suorittivatkin mittavat kuulustelut, epäillen kaikkia paitsi itseään. Heidän lisäkseen myös Telflammiin matkalla oleva seikkailija-noviisi Malory Dugas, suoritti omat tutkimuksensa, epäillen sankareita.

Seuraavana päivänä epäilykset olivat kohdistuneet palkkasoturi Abramoniin, joka yhdessä Kurbag the Abuserin kanssa olivat mukana turvaamassa urhojemme diplomaattista koskemattomuutta. Abramon vaikutti kuumeiselta ja mies oli paniikin partaalla. Myös Thayn tulevalla nekromantikolla, Szaros Rhymillä oli oma epäiltynsä, nuori kauppiaantytär, LIda Lemontev. Telflammin häämöttäessä jo horisontissa, Abramov lopultakin murtui ja vaahtosi deliriumin kynnyksellä. Tällöin Szaroksen kuolleisiin suuntautuva kiinnostus vihdoin palkittiin, sillä hänen tapaamansa neiti Lemontev osoittautui menneiden murheiden aaveeksi. Onneksi sankarimme olivat kannella, sillä aave otti haltuunsa Suur-Bruunon, väkevän eunukin, jonka iskut olisivat vaatineet muuten useita uhreja. Elinvoimaa imevä kummitus sai lopulta miekasta ja pyyhittyään ektoplasmat sapeleistaan, sankarimme ottivat Abramovin kuulusteluun. Nujerrettu miespolo tunnusti murhanneensa nuoren tytön samalla merireitillä 15vuotta aikaisemmin, eikä Kapteeni Shagish nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin viiltää murhaajan henkitorvi.

Lopulta Telflammin valot vihdoin näkyivät , ja purjehtiessaan Castle Balindren ohi kaupungin satamaan, merineitsyemme saivat jälleen maata jalkojensa alle. Puhelias bardi Khuda Dad oli myöskin avulias, ja neuvoi diplomaattimme Shadowsun nimiseen majataloon, josta he voisivat aloittaa operaationsa. Tulevana päivänä he matkasivat Kauppiaiden Linnakkeeseen, jossa he tapasivat Telflammin Kauppiaiden Kounsiilin puheenjohtajan Kauppaprinssi Wendren Balindren. Kauppaprinssi ei vaatinut suurta taivuttelua luvatakseen kaupungin tuen Aglarondille, mikäli sotaan Thayn tyrannia vastaan ryhdyttäisiin. Kounsiilin jäsenet Pren Salgirk ja Aon Ponlok sen sijaan olivat epäileväisempia. Kauppaprinssi Balindre lupasi aloittaa myötämieliset puheet myös Theskin Suurkounsiilissa, Phsantin kaupungissa, jonne hän olisi matkalla seuraavaksi. Kahdenkesken hän myös lisäsi, että neuvotteluja edesauttaisi mikäli urhot poikkeaisivat matkallaan Zarthulin kaivoskylään, sillä monet Kounsiilin jäsenistä olivat osakkaina Zarthulin malmikaivoksessa, joka oli nyt tuntemattomasta syystä tyrehtynyt. Asiasta sovittiin ja urhomme poistuivat nauttimaan kaupungin keskustorin antimista. Idästä Kultaista Tietä pitkin tuodut erikoisuudet pistävätkin torilla silmään, mutta silmäshoppailu sai pian uhkaavan käänteen kun Szaros kohtasi huonoksi onnekseen vanhoja tuttuja. Miehillä oli ajellut päät,  punaiset viitat ja tatuoidut kasvot. Toinen miehistä oli Szaroksen vanha evokaattori opettaja, Sorander Haut,  Thaylainen akateemikko, joka oli oletettavasti suorassa yhteydessä Szaroksen vanhaan mestariin, Tizergha Darnakiin. Evokaattorivelho uhosi ottavansa välittömästi yhteyttä itään, sillä hän ei uskonut Szaroksen hätävaleita laisinkaan paikkaansa pitäviksi. Tästä kauhistuneina urhomme ryntäsivät takaisin majataloon kerätäkseen tavaransa. He ohjasivat ratsunsa Kultaiselle tielle kohti Phsanttia, jättäen pahoitteluviestin Kauppaprinsille, jonka he toivoivat tapaavansa jälleen kymmenpäivän kuluttua Phsantissa.

Kultainen tie vei urhomme ensin Grefin Ylityksen majataloon, jossa he todistivat tuiganin horden perintöä, kurkkulaulantaa. Phentin sotilaslinnoitus puhui synkkää kuvakieltä Thayn valloitusretkistä myös Theskin valtakuntaan. Lopulta Ruskean Ratsumiehen majatalosta urhomme kääntyivät kaakkoon kohti Theskin vuoria ja Zarthulin kaivoskylää. Lopulta möykkyinen vankkuripolku päättyi rumien tönöjen rykelmään, jota vain kaivostoiminnan aloittaneet pasifistiörkit kutsuisivat kodikseen. Huomaamattomasti mukana kulkenut Kurbag the Abuser osoittautui oivaksi tulkiksi asioidessa kylän vanhimman Ragulgin kanssa. Vanha vihernahka valitteli Pikijuuren kaivoksen olevan poissa toiminnasta sillä kaivosmiehet olivat kaivaneet liian syvälle. Balrogit silmissään urhomme kuitenkin lupasivat tutkia hylätyt kaivokset. Örkkimainarit opastivat tunnelitarkastajat sortuman luo, josta huhuttiin Dagul Gajarbanin eli demonikäärmeen iskeneen. Puoliksi sulaneet kaivajan jäänteet tukivat tätä olettamusta, ja seinässä olevan aukon sisältä paljastunut, viisi tasoinen muinaisten saurusrotujen temppeli vahvisti sen. Demonikäärme osoittautui Spirit Nagaksi, jonka tasolta toiselle ylettyvät metkut koituivat liki urhojemme kohtaloksi. Lopulta käärmes oli kuitenkin päätön, mutta tämä maksoi Belgarwynnin molemmat lemmikit. Maailmanloppua hehkuttavat kaiverrukset temppelin metalliseinissä eivät painaneet sankariemme mieliä synkkyyteen, vaan he palasivat takaisin örkkikylään juhlittuina sankareina.

Krapulaisina ja satulanalukset täynnä raakaa piisaminlihaa, urhomme läksivät ratsain kohti Phsantin lähihistoriallisesti merkittävää kaupunkia.

Chapters I-IV - Uhka Idästä

Puolihaltia nainen Avele Amion saapui itäiseen Glarondarin linnakkeeseen keskikesällä 1372. Silverymoonilaisena diplomaattina hän oli siellä tutustumassa Aglarondin puolustukseen Velprintalarin hovin kutsusta. Vierailu sai yllätyskäänteen kun kaksi miestä ilmestyi linnakkeen keskuspihalle teleportaatio taian avulla. He olivat nuori velho-oppilas Szaros Rhym ja hänen tumma henkivartijaorjansa Asarkan Sekhmekheion, jotka pakenivat Eltabbarista, Thayn pääkaupungista. Linnakkeen komentajan, eversti Maldornin johtamissa kuulusteluissa he hakivat Aglarondista turvapaikkaa mutta kenraali lupasi luottaa heidän sanaansa vain jos he toteuttaisivat palveluksia Aglarondin hyväksi ja todistaisivat hyvät aikeensa. Heitä kaitsimaan eversti valitsi luottomiehensä, veteraani Gerard Greyfortin. Mukaansa he saivat myös neiti Amionin joka koki kahden muukalaisen näyttelevän merkittävää osaa tulevissa tapahtumissa.

Nelikko suuntasi pian kohti Lendorin kylää josta oli raportoitu levottomuuksia. Matkan aikana Avele ja Gerard kuulostelivat thaylaisia, mutta Greyfortille oli annettu lupa käyttää asettaan mikäli muukalaisten fasadi olisi valetta. Vapautettuaan kylän rosvojen kynsistä, ja pelastettuaan kirjaviisaan Galfram Deepwoodin näiden satimesta he saivat kuulla Galframin toimineen tietopankkina Punaisille Velhoille. Tietäjä oli laverrellut ummet ja lammet voimakkaasta aertifaktista, Jumalvasarasta, jonka voimia punaiset velhot siis saattoivat havitella. Hän paljasti myös itse suunnitelleensa pyrkivänsä seuraavaksi Yuirwoodin metsään jossa sijaitsevista muinaisista haltiaraunioista hänen oli määrä löytää Aistinkivi, näkemisen väline joka vihjaisi Jumalvasaran olinpaikasta.

Neuvoteltuaan asiasta kapteeni Erhornin kanssa, nelikko lähti itse kohti Yuirwoodia saadakseen lisätietoa ja löytääkseen aistinkiven. He suuntasivat kohti Relkathin Jalkaa, suurta puol-haltia asutusta keskellä Yuirwoodia. Kymmenpäivää myöhemmin he saapuivat perille kukistettuaan ensin Vanhan Huuhkajan pennun. Majatalo Sydänjuuressa he tapasivat Tarkaf Bluetuskin, Gerardin vanhan armeijatoverin joka toimi Relkathissa Aglarondin sotilasneuvonantajana. Kapteeni Tarkaf lupasi järjestää tapaamisen kaupungin päättäjien kanssa jossa nelikko voisi ilmaista asiansa.
Surmattuaan tukun gnolleja ja osallistuttuaan majatalojen väliseen keskikesän kevytmieliseen kilvoitteluun, Tarkaf sai sankarit tapaamaan Relkathin Jalan valtaapitäviä, prinsessa Blindelsyn Olóssyneä ja tämän efooreja joita olivat Lady Melordianix, vihreä velho Hamafil Sylerin, Yuirwoodin Metsämestarien Suur-Scoutti Ríven Edwenor ja populisti-kuvanveistäjä Yesveld Reshagar. Sankarit ilmoittivat halustaan löytää Aistinkivi ja neuvosto oli heille myötämielinen.
Metsämestari Riven Edwenor liitti nelikon matkaan samoaja Belgarwyn Olósynen jonka tehtävänä oli opastaa heidät Yuireshanyaarin tähtihaltijavaltakunnan muinaisen kaupungin Uail-Silden raunioille jossa Aistinkivi sijaitsi.

Selvittyään ukkosmyrskystä ja taivallettuaan raunioille, viisikko vangitsi aarteenryöstäjä Kreivi Cosmos Findarilaisen ja tämän apurit Cliamling Kauhean, Simion Sassaran ja Arthurin. Kun heidät oli jätetty vangeiksi samoajille, urhot penetroituivat muinaisiin raunioihin paatoksella. Taisteltuaan lohikäärmeitä, aaveita ja mekaanisia kauhuja vastaan, he lopulta löysivät Aistinkiven. Mutta puolustautuessaan kiven vartioita vastaan jokin meni pieleen, ja sankarit sinkoutuivat toiseen olemassaolon ulottuvuuteen.

He olivat saapuneet mystisen metsäiseen Sildëyurin transdimensionaaliseen tasoon jossa he tapasivat Feloinlia Taivassilmän, tähtihaltijattaren. Hän kertoi Raeranthur Moth’uran eli Hämäräherran yhdessä Lähettiläiden kanssa masinoimasta sisällissodasta jonka seurauksena tähtihaltiain pääkaupunki Tir’in’tiral oli liekeissä ja koko kansaa uhkasi hävitys. Feloinlia paljasti myös muinaisista kääröistä tietoja Jumalvasarasta ja kuinka se oli oli Iquar’Tel’Quassirin eli Luojakansojen luomus, usein kreditoitu kansalle jota kutsutaan nimeltä Sarrukh. Jumalvasara eli Erun’en’Namda luotiin muinaisessa Isstosseffifilin imperiumissa kauan sitten. Tarinat kertovat sarrukh velhojen cabalin, Ba’Etith’in keränneen laajalti muinaisten kansojen tietoja magiasta ja loitsuista ja koonnen ne ikivanhoihin kääröihin nimeltä The Golden Skins of the World Serpent, jotka jo tähtihaltioiden pahasti vanhentuneissa teksteissä tunnetaan the Nether Scrolleina. Kaikista voimakkaimmat loitsut koottiin olennon nimeltä Terraseer/Maailmannäkijä toimesta Oremen kaupungissa muotoon joka nykyään tunnetaan juuri nimellä Erun’en’Namda. Terraseer määräsi kuusikymmentä voimakasta sarrukh-lichiä vartioimaan Jumalvasaraa 100 vuoden vuoroissa. Sitä eivät Nethereneläiset koskaan saaneet haltuunsa eikä se ole näin osallinen nether scrolleja. ja tähtihaltiain kirjoissa sen olemassaolo on vahvasti kyseenalainen, sillä ennen Sarrukh rotujen lopullista tuhoa/kuihtumista, sitä käytettiin kymmenien/satojen alempien jumalien kuoliaaksi lyömiseen. Teksteissä sanotaan että tämä toimi saattoikin surmata Sarrukhien oman jumalan, World Serpentin.

Keskustelut kuitenkin taukosivat, sillä Hämäräherran elävätkuolleet kätyrit uhkasivat seurueen henkeä. Omituisesti Szarosta kohtaan käyttäytyneet vainajat kukistettiin ja Feloinlia lähti opastamaan seuruetta kohti Uirquissarin portaali-observatoriota jota hallitsi Mestari Nae’nithil Nyntynel. Observatorion kimppuun oli kuitenkin jo hyökätty mutta Nyntynel kykeni silti auttamaan sankareita. Samalla hän kertoi pelostaan että Hämäräherra oli luvannut Lähettiläille pääsyn Sildëyuirin portaaleihin joista oli suora tie Toriliin, Yuirwoodin metsään. Kesken portaalin preparoinnin, hyökkääjät palasivat, mukanaan velhoja. Feloinlia ja Mestari Nyntynel saivat taistelussa surmansa, kuten sai myös soturi Asarkan. joka uhrautui turvatakseen muiden paluun portaalin läpi. Neljä selviytynyttä havahtuivat aurinkoiselta menhir-aukiolta, Aglarondin pääkaupunki Velprintalar häämöittäen pohjoisessa, ja Relkathin Jalka idässä metsän siimeksessä.